Pyörivät kuplat

0
Jody Mérelle

Aloitin pari kuukautta sitten uudessa työpaikassa. Päivittäin odotan jokaista työpäivää, koska tiedän niiden olevan täynnä yllättäviä käänteitä.
Työskentelen psykoterapeuttina suljetulla osastolla mielisairaalassa, jossa suurimmalla osalla potilaista on rikos- tai väkivaltatausta. Monilla on ollut hyvin vaikea lapsuus. He ovat kokeneet pienestä pitäen väkivaltaa tai laiminlyöntiä perheissään. Monellakaan ei ole ollut minkäänlaista pysyvää suhdetta, tai ei ole tuntenut ihmistä, johon voisi oikeasti luottaa.
Työni on muun muassa yrittää auttaa heitä löytämään elämänsuunta ja -tarkoitus, jotta he voisivat jossain vaiheessa palata takaisin yhteiskuntaan. Tavoite on tietenkin se, että he voisivat jatkaa merkityksellistä elämää rikosmaailman ulkopuolella.
Yksi potilas sanoi minulle noin kuukausi sitten, että hän oli menettänyt toivon lähes kokonaan. Hän oli sitä mieltä, että hän oli mokannut nuorena niin pahasti, että on turha enää toivoa elämältä yhtään mitään. Hän mietti sitä, että kannattiko jatkaa elää ylipäätään. Kysyin häneltä, että millaiselta näyttäisi elämä, jossa hän voisi hyvin. Aluksi hän ei halunnut edes vastata. Kehotin kuitenkin häntä miettimään asiaa, ja lopulta hän tuumasi, että hän haluaisi herätä joku aamu niin, että hän olisi onnellinen ja että hän kokisi taas jonkinlaisia toivon tunteita.
Sana ”onnellinen” on hyvin subjektiivinen. Mitä se edes tarkoittaa? Kun itse olin vielä koulussa, en muista, että kukaan opettaja olisi edes kysynyt sitä meiltät. Nyt alkaa tuntua siltä, että tämä olisi ollut tärkeämpi oppiaine kuin mikään muu.
Mitä tarkoittaa onnellisuus juuri minulle? Ja miten minä voisin sen saavuttaa? Olisinpa nuorena miettinyt tätä vähän enemmän.
Työpäivän jälkeen tuli toimintaterapeuttina toimivalta työkaveriltani viesti. Hän sanoi: ”Itse tiedän, että on tulossa hyvä päivä, kun näen pyörivät kuplat kahvikupissani.” Kysyin, tuliko tunne siitä, että kuplat olivat kupissa vai siitä, että hän pysähtyi ne näkemään. Hän vastasi, että on aina parempi päivä edessä, kun hän päättää pysähtyä näkemään asioita, joista saa onnen tunteita.
Tänään pysähdyin miettimään omaa päivääni. Paras hetki oli, kun menimme perheeni kanssa kävelylle ja pysähdyimme katsomaan maisemia. Otin muutaman valokuvan ja nautin näkymistä uudestaan kotona. Tänään ei tapahtunut mitään mullistavaa, mutta silti oli onnellinen päivä. Oli aikaa viettää yhdessä rakkaiden kanssa, olla vaan ja pysähtyä katsomaan mitä maailmassa on.
Mutta vaikka tänään oli kiva päivä, se ei kuitenkaan ollut viikon paras hetki. Se oli silloin, kun puhuin uudelleen saman potilaan kanssa, josta kerroin aikaisemmin. Kysyin hänen kuulumisiaan. Hänellä oli siistit vaatteet yllään ja hän oli paljon pirteämmän näköinen. ”Näytät hyvältä tänään”, kehuin. ”Miten menee?”
”Paremmin”, hän sanoi. ”Ainakin vähän.”
”Se on hyvä kuulla, onko tapahtunut jotain?”
”Ei oikeastaan… paitsi ehkä yksi asia. Tuntuu siltä, että nyt elämässä on taas vähän toivoa.”
Tämä pieni lause oli viikkoni kohokohtani. Mies, joka on käynyt kaikenlaista läpi, eikä pari viikkoa aikaisemmin ollut pystynyt näkemään elämässä tulevaisuutta, oli alkanut löytää toivoa. Hän ei vielä sanonut olevansa onnellinen, mutta toivoa siitä on.
Nyt on aikaa pysähtyä ja miettiä niitä pyöriviä kuplia. Tästä se alkaa.

Jody Merelle
psykoterapeutti