Mukava kenkä istuu kuin sukka

0
Liisa Latvamäen ja Jaakko Kalliomäen erityisosaamisalaa ovat ikääntyneiden kenkäasiat. Kenkien soveltuvuus muuttuu iän myötä paljon.

Jalkineita aikuiseen jalkaan:

Somerolla ei ole ollut omaa kenkäkauppiasta enää vuosiin. Ennen oli useita, mutta niin vain kivijalkakauppojen kuolema on kohdannut alan liikkeitä hälyttävästi ympäri Suomea.

Ihmiset kuitenkin tarvitsevat kenkiä. Joka päivä. Turvallisia ja mukavia, näyttäviä ja käytännöllisiä, urheilullisia ja tanssittavia, juhlavia ja arkisia. Mistä siis apu?

Muualle menon tarvetta on Somerolla pienentänyt nykyajan kiertävä kenkäkauppa. Säännöllisesti Somero-lehdessä on ilmoitus, kun JK-Kenkämarkkinointi tänne saapuu. Myyntipaikka on Hämeentien varressa.

Yrittäjäpariskunta Liisa Latvamäellä ja Jaakko ”Jaska” Kalliomäellä on pitkä ja laaja kokemus kenkäalalta. Heidän ammattitaitoonsa asiakkaat luottavat, ja saavat kunnon kengät jalkaansa.

Liisa Latvamäki piti Ruovedellä kenkäkauppaa 23 vuotta ja hänen ex-miehensä hoiti samojen seinien sisällä suutarinverstasta. Se oli täyden palvelun toimintaa. Sitä jatkui aina vuoteen 2006 asti.

– Mieheni oli harvinaisuus, suutari jo viidennessä polvessa. Lisäksi hän sekä isänsä ja veljensä soittivat haitaria. Soittopeli vain selkään ja keikalle polkupyörillä, Liisa Latvamäki hymyilee.

Jaakko Kalliomäki johti Kankaanpäässä kokonaista kenkätehdasta 20 vuoden ajan. Työntekijöitä oli parhaimmillaan 30, mutta tehtaanportti sulkeutui 2004.

– Minä sen laitoin pystyyn, vaikka aloittaessa ei taskussa ollut muuta kuin reikä. Olin siihen asti vaatetusteollisuudessa. ”Kellokallena”, kellottajana, työntutkijana, miksi sitä kukin halusi nimittää. Aloitin Reimalla 1969 Kankaanpäässä, joka oli sen pääpaikka. Reima kehitti kosteutta ja likaa hylkivän Enstex -kankaan Porin Puuvillan kanssa, ja sai sillä nimeä ja menestystä, Kalliomäki selvittää.

Kalliomäki kertoo kenkä- ja vaatetusteollisuuden vielä kestäneen 80– ja 90-luvun lamat ja valuuttakriisit.

– Kankaanpäässä oli silloin 28 kenkätehdasta. Ja peräti 118 toimipistettä, joissa oltiin jollakin tapaa kenkien kanssa tekemisissä. Tehtailija Iisakki Koskela kävi Saksassa isoissa tehtaissa. Totesi siellä, että Kankaanpäässä on tehdas, jossa on järvikin keskellä! Kengäntekijöitä tosissaan oli ympäri järveä, Kalliomäki nauraa.

Kankaanpää oli Suomen kenkäkeskus, siellä tehtiin enemmän kenkiä kuin missään muualla. Kenkäteollisuus oli Reiman ohella iso työnantaja.

– Melkein kaikki ovat nykyisin loppu. Alle 10 tekijää on jäljellä. Kaikki ovat pieniä perheyrityksiä, joissa on parhaimmillaan muutama työntekijä.

Teollisuus kuivui – haihtui pois.

– Se johtuu siitä, että 80-luvulle asti tehtiin vaihtokauppaa Neuvostoliiton kanssa. Sieltä tuli pläkkiämpäriä sun muuta. Kenkätehtaiden tilaukset olivat usein 10 000–100 000 tilausta per kaava.

– Kun Neuvostoliiton kauppa loppui maan hajoamiseen, ei enää pystytty pienempiin tilauksiin, hoitamaan tarvikkeita ynnä muuta. Henkilökohtaisesti sain olla mukana kuuntelemassa ja katselemassa, kun Neuvostoliiton tarkastajat kävivät tehtaalla.

Kenkämyynnissä pitkästä kokemus tuo hyötyä. Asiakkaina on vanhempia ihmisiä. On ongelmajalkoja, joihin ei pakasta vedetty kenkä suoraan sovi.

– Liisalla on vielä hoitajatausta. Hän osaa nostaa tuolista ylös, vaikka olisi vähän huonompijalkaisempikin asiakas, Kalliomäki kehuu puolisoaan.

– Moni ei meinaa uskaltaa istua, mutta minä pystyn auttamaan. Lisäksi on tullut tuntemus jalan anatomiasta. Meillä myydään jalka edellä! Jokaisen pitää kysyä itseltään, missä kengässä jalan on hyvä olla, Latvamäki muistuttaa.

Asiakaspiiri on hyvä. Monista on tullut ihan kavereita.

– Mallisto hankitaan aikuiseen jalkaan. Niin, että niihin mahtuvat turvotukset ja vaivaisenluut.

Kenkäpareja on mukana noin 500. Aikuisryhmille, ei nuorille.

– Asiakaskunnan mukaan. Kengät tehdään suomalaisten mallien mukaan muualla. Kankaanpäästä tulee joitakin miesten ja naisten kävelykenkiä sekä talvikenkiä. Lisäksi myynnissä on Liisan kutomia sukkia ja tumppuja, patalappuja ja tiskipöydän siivousrättejä. Hän on ylpeä, kun saa eläkkeellä ollessaan työaikana kutoa.

Työ on useinkin palkitsevaa.

– Kun vanhempi ihminen saa sopivan kengän, niin siinä voi tulla tippa silmään, kun hän pääsee edelleen kävelemään. Kukaan ei ole kuulemma missään auttanut saamaan kunnon kenkää jalkaan. Niin on moni täältä lähtenyt reippain askelin, Liisa Latvamäki pohtii mietteissään.

– Liisa pystyy myös ekstraamaan monia asiakkaita. Suutarimieheltään saamilla opeilla hän pystyy säätämään kenkiä, tekemään pieniä korjauksia ja ompelemaan vaikka jatkoja tarranauhoihin, mies kehuu.

Somerolla Jaakko Kalliomäki kävi ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, puolisonsa neljä.

– Vajaan parin kuukauden välein olemme käyneet. Joskus tiheämmin. Tämä on paras paikkamme. Koronan takia olimme 2,5 kuukautta kotona, mutta sitten sanoin Liisalle, että eiköhän jo lähdetä Somerolle koittamaan.

– Laviassa me asumme. Minä olen jo 73 ja eläkkeellä. Olemme kiertänet Someron lisäksi viime aikoina Virroilla, Iitissä, Kausalassa, Ruovedellä, Vilppulassa, Säkylässä, Paimiossa ja Jalasjärvellä.

Liikkeellä ollaan pakettiautolla. Perässä seuraa asuntovaunu, jossa on hyvä yöpyä muutaman päivän kestävien vierailujen aikana. Ennen tehtiin Itä-Suomen torikiertueita, mutta nykyisin sisätilat tuntuvat mukavammilta.

– Kiertäessä pysyy maailmassa kiinni. Koronakaranteenissa tuli niin umpinainen olo.