Vuonna 2010: Oikea sää, varusteet ja tekniikka- kalliokiipeily vaatii malttia

0
Teemu Ojala kiinnittää frendiä, eli varmistusvälinettä kallioon. Tuikitärkeä magnesiumpussi roikkuu selkäpuolella.

Somero-lehti 11.6. 2010

Teksti ja kuvat Kira Kauppi

Kalliolle on matkaa. Ensin Vanhaa Torrontietä, sitten ampumaradan opasteita kohti ja vielä Ahveniston uimarannan ohi. Auto jää hiekkatien päässä olevalle levennykselle ja matkaa jatketaan jalkaisin. Somerolainen Teemu Ojala kulkee edellä sekarotuisen Oskari-koiran kanssa, Ojalan tyttöystävä Pia Keskitalo pitää perää.
Noin kymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen ollaan perillä. Kallio nousee kosteikon rajalta. Ollaan kaupungin omistamassa metsässä.
– Tulin katsastamaan kallion, kun naapuri vinkkasi, että täällä voisi olla kiipeiltävää, Ojala kertoo.
Ja löytyihän sellainen, arviolta 20 metrin korkuinen seinämä, joka on tarpeeksi sileä ja suora kiipeilytarkoitukseen.
– Kallioiden etsimisestä on tullut jo tapa. Melkein aina, kun jossain liikkuu, tulee seurailtua maastoa, olisiko sopivan näköistä. Monia kartasta havaittuja paikkoja on käyty katsomassa, Keskitalo sanoo.
Suomesta ei pariskunnan mukaan ole helppo löytää hyvää kalliota. Niissä on usein liikaa kielekkeitä, jotka tekevät touhusta liian helppoa. Korkeudetkaan eivät ole päätähuimaavia, mutta ne riittävät.
– Kun hyvä kallio löytyy, se putsataan ja ympäristö raivataan. On myös kysyttävä maanomistajalta lupa, että kalliolla saa käydä. Joskus vastaus saattaa olla tyly, kun ei haluta mitään kiipeilijöitä omiin nurkkiin, Ojala sanoo.
– Yleensä kuitenkin saa luvan, kun selvittää asiallisesti mistä on kyse.
Jos lupa irtoaa, on edessä aikamoinen työ. Kallio on putsattava sammaleesta ja muusta roskasta. Alastulopaikalta täytyy yleensä kaataa lähimpänä olevia puita. Ojala itse kävi Ahvenistolla raivaustöissä viikon verran, joka ilta töiden jälkeen. Nyt kiven pinta on teräsharjalla siivottu ja suurimmaksi osaksi kuivunut.
– Tuli täällä tehtyä aika pitkää iltaa, mies tuumaa.

Kalliokiipeily on tekniikkalaji. Itsensä pystyy väsyttämään turhalla rehkimisellä.

Varusteet takaavat turvallisuuden

Kallionseinämässä on useita reittejä, helpompia ja vaikeampia. Vaikeilla reiteillä on Ojalan valmiiksi poraamat koukut, johon turvaköyden voi kiinnittää. Helpot reitit pääsee frendien, eli kallion koloihin kiinnitettävien varmistusvälineiden avulla.
Teemu Ojala kiskoo päällensä valjaat ja kiipeilykengät. Kenkien paksu kumipohja tuntuu pitävän kiven pinnassa kuin liisteri. Valjaat taas tulevat pakaroiden alta, jolloin niiden varassa on mukava roikkua istuma-asennossa.
Ojala aloittaa helpommasta reitistä. Pia Keskitalo varmistaa kulkua alhaalla köyden toisessa päässä. Monen metrin korkuisen seinämän kiipeämiseen ei mene kuin hujaus. Ylhäällä Ojala kiinnittää köyden, jotta Keskitalo voi lähteä seuraavaksi kiipeämään yläköyden avulla.
– Yläköydellä kiipeäminen on oikeastaan harjoittelua. Oikeaksi kalliokiipeilyksi lasketaan alaköydellä eteneminen, Ojala sanoo.
On myös olemassa sääntö, että uusi reitti on valloitettu vasta sitten, kun se on kiivetty alaköydellä ilman roikkumista, eli valjaiden varaan laskeutumista.
Tällä kerralla Ojala ei onnistu uutta kohdettaan valloittamaan. Uusi yritys tapahtunee kuitenkin varmasti lähiaikoina, sillä sen verran paljon epäonnistuminen tuntuu jäävän miestä kaivelemaan.

Ei käsillä, vaan jaloilla

Kalliokiipeilyssä, niin kuin muissakin lajeissa, tekniikka on kaiken a ja o. Teemu Ojala tuumii, että moni aloitteleva harrastaja väsyttää itseään liikaa tekniikan puutteen takia.
– Kiivetessä jännitetään ja puristetaan liikaa. Tarkoitus on edetä rennosti ja varata painoa mahdollisimman paljon jalkojen päälle, eikä roikkua käsien varassa.
Kiipeäminen tuntuu ensimmäisellä kerralla kuitenkin vaativan melkein supermiehen voimia. Reidet ovat kovilla ja pitäisi vielä olla notkeakin, että jalka nousisi seuraavaan ponnistuspaikkaan. Venyttely ja parempi lantion ja lonkkien liikkuvuus helpottaisivat varmasti suoritusta. Kumikengät tosin ovat ihmeelliset. Niiden varassa kun tuntuu pystyvän seisomaan, ovat varpaankärjet sitten kuinka pienessä kolossa tahansa.
Teemu Ojala on harrastanut kalliokiipeilyä 18 vuotta ja kuuluu Turun Kiipeilyseuraan. Hän ei ole tavannut Somerolla muita harrastajia, mutta olisi innokas kehittämään toimintaa.
– Minuun voi kyllä ottaa yhteyttä, jos harrastus kiinnostaa. Olen lupautunut vastaamaan Turun seuran Salon alueesta.
Kesä onkin parasta aikaa kalliokiipeilyyn. Laji kun on Suomessa pahasti sään armoilla. Sateella kalliot ovat liukkaat, talvella samoin, lumesta puhumattakaan. Nyt olisi vielä aikaa selvittää ensimmäinen reittinsä.

Varusteita.