Muodin vierestä

0

Muotitietoinen lienee sellainen henkilö, joka tarkasti seuraa vaatetusalan kulloisiakin virtauksia ja pukeutuu sen mukaisesti. Toisin sanoen kokonaan muut henkilöt – jopa ulkomailla – päättävät siitä, minkälaisiin kamppeisiin tulee sonnustautua, jotta sitten oikeaoppisesti voisi keekoilla rinta rottingilla ihmisten ilmoilla ja kerätä ihailua ja tunnustusta. Tosin sellaiseen televisiossa näytettyyn viimeisimpään pariisilaismuotiin, en muista koskaan, edes Someron ydinkeskustassa, Joensuuntiellä, törmänneeni. Luojan kiitos.

Tässä muotiasiassakin minun on avoimesti myönnettävä kulkevani omia polkujani. En minä sitä sano, ettenkö ajoittain olisi hyvinkin modernisti pukeutunut. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että olisin tietoisesti pyrkinyt muodin huipulle. Pikemminkin on käynyt niin, että muoti on tullut samoille linjoille kanssani. Koen siinä mielessä olleeni jopa eräänlainen edelläkävijä.

Nimittäin mökillä puuhaillessani olen varmaankin jo vuosikymmeniä sonnustautunut rikkinäisiin farkkuihin tai muihin rekkaliin pöksyihin. Sellaisiin pahasti polvista ja persuuksista rispaantuneisiin. Reikäpöksyni ovat keränneet satunnaisten poikkeajien vaivihkaisia katseita. Mitään suusanallista tunnustusta pukeutumisestani en kuitenkaan ole saanut. Paremminkin olen tulkinnut katseet hieman hämmentyneiksi ja jollain tavoin niistä on heijastunut säälinomainen tunne. Voi se tietysti olla puhtaasti kateuttakin.

Kyllä kaiken kaikkiaan esimerkiksi miesten housumuoti on vuosien varrella kovasti vaihdellut. Lapsuudessani miehet käyskentelivät sellaisissa koko pituudelta leveälahkeisissa, lähes kainaloihin ulottuvissa pyhäpöksyissä. Velmuimmat jaksoivat irviä, että muuten hyvät housut, mutta kainaloista ahtaat. Pyöräilemään lähtiessä piti lahkeet niputtaa pyykkipojilla. Muussa tapauksessa ne olisivat väistämättä kiusallisesti takertuneet rattaan ja kettinkien väliin.

Pussihousut olivat oma lukunsa. Sellaiset reiden kohdalta pussimaisen väljät ja polven alapuolelta tiukahkot. Jalkineena tuli olla jatsarit. Myhäiltiin tällaisen asun kantajan olevan ilmeisesti musiikkimiehiä mandoliinihousuineen ja haitarisaappaineen. Ainakin 60-luvulla armeijakin vielä ylpeästi marssi kyseisessä varustuksessa. 70-luvulla taas housujen lahkeitten tuli muistuttaa paremminkin purjeita. Värjätty laamapaita oli kova sana.

Naisilla puolestaan yhtä keskeistä roolia muodin estradilla on näytellyt hameen pituus. Se on vuosien varrella seilannut ministä maksiin ja välillä poikennut midiinkin. Käyttipä joku niukimmasta minimallista rohkeasti nimitystä roiskeläppä.

Mutta oletteko panneet merkille sen, miten hienosti useissa vanhoissa television brittisarjoissa ovat maatalous- ja karjanhoitoelinkeinon harjoittajat pukeutuneet. Ainakin miespuoliset. He kun lähes poikkeuksetta, niin navettahommissa kuin viljelyksilläkin, ovat komeasti sonnustautuneet pikkutakkiin.

Ajan myötä ovat asenteet muuttuneet. Äitini aikanaan oli sitä mieltä, ettei ollut minkäänlainen häpeä, vaikka housut oli moneenkin kertaan paikattu. Sen sijaan rikkinäisiä pöksyjä hän ei hyvällä katsonut; taisi ajatella niitten kuvastavan laajemminkin kantajansa välinpitämättömyyttä asioihin. Saattoipa joku kehuakin, että kyllä minulla paremmatkin housut on, mutta ne on paikattavana. Ihan vaan eräänlaisesta kunnioituksesta minulla on vieläkin käytössä puolivuosisataa vanha saunatakki, jossa on useita äidin rustaamia paikkoja ja harsintoja.

Muoti on oikukasta. Ei sitä tiedä, vaikka jonain päivänä kahiseva tuulipusero nousisi muodin aallonharjalle. Huikeaa, sairaan siistiä, sanottaisiin. Sitä odotellessa pukeudutaan valmiiksi rikkirevittyihin farmareihin, aluspaitaan ja puvuntakkiin, mahdollinen tukka geelataan ja harotaan sojottamaan suuntaan jos toiseenkin, ja ei muuta kuin gaalailtaan.

Pekka Alitalo

eläkkeellä oleva

ylikonstaapeli