Tauti ja sen oireet

0

Tänä vuonna oireilu alkoi jo heinäkuussa. Kauppareissulla näin tienpientareella valkoisen pallomuodostelman. Päässä napsahti välittömästi. Mutkat oikoen painelin kotiin, nakkelin kauppakasseista vain jääkaappitavarat paikoilleen ja singahdin takaisin autoon. Kun ensimmäinen tatti napsahti kouraan, myhäilin tyytyväisenä – nyt saa taas ruveta alkamaan!
Viime vuosina sienestyskausi on loppunut vasta joulukuussa, tapaninpäivänä keräsin vain hyvin hennosti huurteisia suppilovahveroita. Onneksi jo huhtikuussa alkaa hakkuuaukioiden pälyily korvasienien toivossa.
Tiedän monta hyvää sienipaikkaa ja joudun niissä tosi usein hätää kärsivien osastolle. Sienimeren keskellä pitää ”tietysti” napata kuva. WhatsApp laulaa, kun raportoin perheryhmään, pariin sienifaniporukkaan sekä sinne tänne. Someen avaudun vain joka kuudestoista kerta. Ei kukaan jaksa vahdata liki jokapäiväisiä saaliitani.
Metsässä stressi laantuu. Lappaan koriin kilokaupalla vahveroita, orakkaita, rouskuja, lampaankääpää, kehnäsientä, mustavahakasta, mustatorvisieniä… Mietin, millaisia lahjapakkauksia kasaan, kuka tykkää sipulirouskuista, kelle maistuu kuivatut tatit. Susien ja karhujen pelossa juttelen välillä itsekseni ääneen. Joskus jopa lauleskelen, vain paikoitellen nuotille osuva ujellus toimii muuten tosi hyvin petokarkottimena.
En ole tämän sairauteni kanssa yksin. Ripeäkinttuinen mies painaa syvälle metsään, kun minä narisevine polvineni tyydyn tyhjentämään lähimaastoa. Tovin päästä korit jo tursuavat, mutta lisää on saatava. Jompi kumpi yrittää vaimeasti muistuttaa, että saalis pitää putsatakin. ”Noku sielä xx:ssä on varmahan jo uuret karvikset ja lambadat noussu!” Järjen ääni on hetkessä teilattu, haemme autosta uudet kopat.
Parhaimmassa (pahimmassa) tapauksessa jälkikäsittelyssä on 40–50 litraa sieniä, joiden kanssa kuluu sama aika kuin metsässä. Tai itse asiassa tuplaten, jos koreista löytyy kuivattavien lisäksi suolattavaa ja etikkasäilöttäviä. Uuni puhkuu kuumia lasipurkkeja, jättikattila ryöpsäyttää rouskuja ja kuivuriin kannetaan sankokaupalla tavaraa. Puolenyön paikkeilla keittiö on kuin pommin jäljiltä.
Juuri ennen nukahtamista sammalet vilisevät silmissä ja vannon, että huomenna en metsään mene. Tai jos menenkin, kerään vain korillisen. Mutta tietysti jos oikein hyvä paikka löytyy…
Onko tähän parannuskonstia? Ystäväni vastaa uteluuni: ”Varmasti on, mutta teillä tauti on edennyt jo kovin pitkälle. Nyt eivät kovatkaan hoidot enää tehoa. Pian siirrytään saattohoidon puolelle: Retkiä ei enää pyritäkään rajoittamaan, vaan niistä on lupa tehdä mahdollisimman mieluisia. Kivunlievityksestä huolehditaan. Taudin loppumetreillä sienikuivurin hurina ja kuivuvien sienien äitelä tuoksu tuudittavat uupuneet sienestäjät ansaittuun lepoon.”

Anu Törmä
graafinen suunnittelija, toimittaja