Minähän selviän, kun vaan jaksan yrittää

0
Syksyllä 1939 Väinö Rantio täytti 16 vuotta ja meni Seppälän taloon rengiksi. Siellä uurasti myös hänen vanhempi veljensä Pauli. Takana Seppälän vilja-aitta, joka tuli tutuksi.

96-vuotias sodassa isänmaata palvellut Ilves-divisioonan ylikersantti ja elämäntyönsä poliisivoimissa palvellut Väinö Rantio katselee rauhallisena lapsuutensa maisemia Ollilassa.

– Aikahan kultaa muistot, mutta täältä minä olen saanut sen perustan, josta elämäni palasia olen alkanut rakennella.

Ollilan entisen koulun pihamaalla hän hymyilee vienosti. Hän kävi kuusi luokkaa Ollilan kansakoulua.

– Lisäsiipiä siihen on rakennettu, mutta samanlainenhan tuo näyttää olevan. Olisi mukava päästä sisälle katsomaan, onko siellä enää mitään vanhasta koulusta jäljellä, toivoo Rantio rakennuksen edessä, joka on nykyään kuvanveistäjä Anna-Kaisa Ant-Wuorisen omistuksessa.

Väinö Rantiosta Ollilan koulu ei juurikaan ole muuttunut; lisäsiipiä on tullut. Nyt siellä asuu taiteilija Anna-Kaisa Ant-Vuorinen.

Ensimmäiset luokat eivät olleet Väinö Rantiolle kovin mieltä lämmittäviä. Hänestä opettaja ei ollut tasapuolinen lapsia kohtaan, vaan näytti sanoillaan ja teoillaan, ettei pitänyt arvossa työläisperheiden lapsia.

Mutta kun Väinö-poika siirtyi kakkoselta kolmoselle ja opettaja vaihtui, niin opiskelu alkoi tuntua oikeinkin mukavalta.

– Minulla on ollut aina hyvä muisti. Ja osaan kuunnella.

Rantion kansakoulun päästötodistuksen keskiarvo, ilman laulua, oli 9,5. Sillä olisi päässyt oppikouluun heittämällä.

– Ei siihen ollut mitään mahdollisuutta taloudellisesti. Ei koulun jatkamisesta edes puhuttu silloin.

Rantion peruskoulutus jäi kuuden kansakouluvuoden mittaiseksi.

– Olen potenut ja kokenut alemmuuskompleksia asiasta. Se vaikutti myöhemmin myös uralla etenemiseeni. Eniten olen kuitenkin kärsinyt vieraiden kielten taidon puutteesta.

Väinö Rantio ja äitinsä Katariinan sylissä pikkuveli Matti.

Väinö Rantio syntyi 24.11.1923 vanhempiensa Katariina ja Oskari Rantion seitsemänneksi lapseksi. Hänen jälkeensä sisarusparveen tuli vielä kolme taaperoa. Vastaavanlaisia suurperheitä Ollilan torpissa oli useita.

Isä oli suutarimestari. Oskari Rantio elätti perhettään myös sahatyömiehenä. Perheen ensimmäinen asunto oli kahden huoneen mökki Sarkki-nimisellä tilalla Ollilassa.

Väinö-poika muistaa äitinsä ahkerana ja oikeudenmukaisena naisena. Kova tausta huutolaistyttönä ja piikana taloissa oli opettanut pitämään puoliaan, sinnikkyyttä näyttää olevansa yhtä hyvä kuin muut ja siinä samalla opettelemaan monenlaisia taitoja.

– Hänellä oli maaginen kyky ylläpitää kuria ja järjestystä lapsilaumassaan pelkän katseen avulla. Hänen ei tarvinnut huutaa tai komentaa puhumattakaan siitä, että hän olisi käyttänyt ruumiillista kuritusta.

Väinö Rantio arvioi, että he lapset oppivat kotona vastuuntuntoa, yhteenkuuluvuutta, rehellisyyttä ja lukemattomia hyviä asioita tajuamatta sitä itse.

Joulurauha on Väinö Rantion paras lapsuusmuisto.

– Suuri tapahtuma oli myös joulukirkko, johon jo varsin pienenä minäkin pääsin. Sinne lähdettiin joka talosta useammalla hevosella, joiden rekiin mökkiläisetkin mahtuivat. Valaistu Someron kirkko oli ihmeellinen, pappien paidat koristeellisia ja urut soivat mahtavasti. Tosi elämys pienelle pojalle.

Someron kunnan sosiaalihuoltojärjestelmä muisti jouluna kaikkein köyhimpiä perheitä. Rantion suurperhe kuului niihin. Jouluksi köyhien mökkiläisten kouluikäisille kylän räätäli Raatali-Jussi valmisti harmaat tai vihreät sarkavaatteet ja suutari, eli tässä tapauksessa Oskari-isä, saappaat, jotka kunta kustansi.

Maisema Ollilan kylätiellä on muuttunut, mutta Väinö Rantion mielessä 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun tienoot välkkyvät kirkkaina. Lapsuudenkodin pihamaalta avautui maisema, jossa vieressä oli peltoa, koivikkoa, kylätie lähellä ja taloja, joissa oli paljon lapsia.

Lapsuudessa mukavia hetkiä oli kun pääsi uimaan ja kalastamaan Lammijärvelle, joskus ravustamaankin Alijoelle. Aku-veli ansaitsi hieman rahaa ravustamalla ja otti silloin tällöin pienempiä mukaansa.

– Se oli pikkupojasta jännittävää, kun iltahämärässä nostettiin rapukepin alapäässä syötissä kiinni olleita rapuja haavilla koppaan, muistelee Väinö Rantio.

Elämäntiellä ovat auttaneet erityisesti isoveli Aimo Rantion ohjeet ja läsnäolo.

– Riittää, kun jokaisella lapsella ja nuorella on joku hyvä ihminen, yksi aikuinen, joka huomaa sellaisena kuin on ja antaa aikaa, pohtii Rantio.

Aimo-veli teki 6–7-vuotiaalle Väinölle tämän ensimmäiset sukset. Sauvat tehtiin katkaisemalla Ylöpirtin riukuaidasta seiväs. Siihen väännettiin ohuesta katajasta sompa, joka ristitettiin nahalla. Sauvan päähän lyötiin piikiksi hevosen kengän talvinaula.

Alikersantti, agrologiopiskelija Aimo Rantio katosi 4.7.1944 Tulemajoella käydyssä taistelussa. Hänet julistettiin kuolleeksi toukokuussa 1946. Rantion veljeksistä Aku, Aarne, Pauli ja Väinö selvisivät sodasta.

– Sotavuodet 1939–1944 olivat äidille ankara koettelemus. Jatkuva huoli viiden pojan turvallisuudesta taistelukentillä aiheutti varmaan paljon rukoilua ja salaista itkua. Viisi vuotta on pitkä aika odottaa ja pelätä, sanoo Rantio.

Ennen sotia syksyllä 1937 Ollilan kylään oli perustettu uusi raamisaha, joka antoi työtä parillekymmenelle työntekijälle. Väinö Rantio pääsi sinne apupojaksi. Kun sahaus keväällä loppui, hän teki maataloushommia ja syksyin metsurin töitä.

16-vuotias Rantio joutui Seppälän suureen taloon rengiksi. Hän vei aamuisin Seppälän ja Jokilan tilan maidot noin yhdeksän kilometrin päähän meijeriin ja toi takaisin kuorittua maitoa eli kurria. Muu päivä kului muiden renkien mukana muun muassa lannan ajossa pelloille, kynnössä, kylvössä, heinien noudossa takamailta tai esimerkiksi polttopuiden ajossa metsästä pilkkomispaikoille.

Vuoden 1941 keväällä Väinö Rantio pääsi tiilitehtaalle Kultelan kylään. Tehtailija tunsi Väinön ja koulutti nuorukaisesta tiilenpolttajan. Työmatkat kolmivuorotyöhön Rantio ajoi uudella polkupyörällään.

– Ensi kertaa minulla oli rahaa ostella itselleni kunnon vaatteita ja muita statussymboleja, ja siitä riitti hyvin äidillekin talousrahaa.

Rantio halusi oppia uusia asioita, esimerkiksi taloudesta. Hän liittyi työväenyhdistyksen opintokerhoon, jossa opetettiin muun muassa kirjanpitoa. Pesti tiilitehtaalla päättyi, kun kunnanhallitus nimitti Rantion kolmen kylän viljan inventoijaksi erään maanviljelijän kanssa. Viljavarastojen mittailun jälkeen hän pääsi Sylvänän osuuskauppaan myymäläharjoittelijaksi.

Sitten 17-vuotias sai määräyksen kutsuntoihin. Ennen kutsuntoja Rantio ehti täyttää 18 vuotta.

– Neljä veljeäni oli sodassa. Tiesin, mikä minua odotti. En tuntenut pelkoa enkä minkäänlaista isänmaallista uhoakaan.

Alokasajan jälkeen nuoren hämmästys oli suuri, kun hänet valittiin varusmiesryhmänjohtajaksi, mikä ennakoi aliupseerikouluun komennusta.

– Tajusin, että minustahan on johonkin, vaikka tulin köyhistä oloista. Voin itse vaikuttaa tulevaisuuteeni.

Rantio uskoo, että valinnalla oli suuri merkitys hänen omanarvontunnolleen, tulevaan elämään ja selviytymiseen hengissä sodasta.

– Jouduin kovaan kouluun. Kun huomasin pärjääväni, ymmärsin jotain tärkeää. Minähän selviän, kun vaan jaksan yrittää ja uskoa tekemiseeni. Kypsyin mieheksi ja sain vahvan perustan tulevalle virkauralleni ja uskoakseni myös perhe-elämään lasteni isäksi.

Väinö Rantio teki elämäntyönsä poliisivoimissa.

Poliisiura oli sattumien summa. Sota-ajan kurssikaveri kertoi mahdollisuudesta. Helsingin Liikkuvaan Poliisiin oltiin ottamassa 3 000 uutta miestä turvaamaan poikkeuksellisia oloja. Pääsyvaatimuksena olisi kuulemma aliupseerin arvo, vähimmäispituus ja puhdas rikosrekisteri. Rantio innostui asiasta. Niin kaksikko lähti hakemaan suositusta pataljoonan komentajalta ja sitten Helsinkiin kokeilemaan, onnistuuko pääsy kurssille.

Väinö Rantio muistaa tuon hetken kuin eilisen päivän. Heidät otettiin asiallisesti vastaan.

– Kookas mies hopeinen majurin tähti kauluslaatassaan sanoi: ”Te olette alaikäinen, teitä ei voi ottaa poliisiksi.” Hiillyin kommentista ja sanoin olleeni kolme vuotta sodassa, eikä minua siellä sanottu alaikäiseksi. Jatkoin: ”Täytän sitä paitsi 21 vuotta jo ennen virkaan astumistani.” Se tehosi, ja mies toivotti tervetulleeksi poliisikoulutukseen heti, kun vapaudun, kertoo Rantio.

Hän ilmoittautui Liikkuvan Poliisin kokelaskurssille neljä päivää siviiliin pääsystä, 20. marraskuuta 1944.

– En mitenkään silloin arvannut, että virkaurani venyisi 42 vuoden ja 4 päivän mittaiseksi.

LPK:n tehtävä sodan päätyttyä oli huolehtia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden säilymisestä rautateillä, valvoa liikkumisvapaudesta annettujen rajoitusten noudattamista ja huolehtia tasavallan presidentin turvallisuudesta. Väinö Rantio oli hetken presidentti Mannerheimin henkivartijanakin.

Kevättalvella 1945 tuli komennus jatkokoulutukseen. Taas astui kohtalo kuviin. Hän tapasi tutun poliisimiehen, joka oli siirtynyt rikospoliisiin ja piti niitä mielenkiintoisina hommina.

Väinö Rantio käveli saman tien rikososaston apulaispäällikön puheille, joka pyysi seuraavana aamuna ilmoittautumaan henkilökunnan päällikölle.

Rikostutkijan ammattiin perehtyminen alkoi. Rantio lähti myös iltaoppikouluun opiskelemaan.

Kohtalo astui jälleen peliin. Kurkku tuli kipeäksi: se osoittautui kurkkumädäksi. Rantio joutui sairaalaan. Sen käytävällä hän tapasi hoitajan, joka teki vaikutuksen. Väinö Rantio ajatteli, että siinä oli jonkun hyvän miehen lapsille hyvä äiti. Sittemmin tuosta nuoresta naisesta, Hilkasta, tuli vaimo ja kahden lapsen, Tuijan ja Seijan äiti. Häitä vietettiin 5.4.1947.

Rikoksen tutkintaa, Väinö Rantio  oikealla.

Väinö Rantio eteni sisukkaasti urallaan. Päällystökoulutusta, murharyhmän komisariona ja sittemmin päällikkönä toimimista Helsingin rikospoliisin väkivaltarikostutkintayksikössä ja mielenkiintoisia tapauksia ratkottavana.

Rantio pääsi kouluttamaan muita ja kertomaan, mikä kouluttamisessa on tärkeää ja tutkinnassa otettava huomioon. Hän on vaikuttanut suunnittelu- ja työryhmissä Poliisiopiston opetusohjelmaan.

Hän on luennoinut esimerkiksi yhteistyöstä henkirikostutkimuksissa. Kuulijoina ovat olleet muun muassa lääkärit, Helsingin yliopiston Oikeuslääketieteen laitoksen lääketieteen kandidaatit, yliopiston oikeustieteen opiskelijat ja eri ministeriöiden henkilöt.

– Uuden luominen on parasta. Iloitsin uusista mahdollisuuksista kehittää toimintatapoja ja järjestelmiä.

Viimeisinä työvuosina Rantiolla oli johdettavanaan Väkivaltarikosyksikön lisäksi Talousrikos- ja Huumerikosyksiköt. Työ oli osaston johtamista ja valvontaa, henkilöstöhallintoa, lausuntojen kirjoittamista ja johtoryhmätyöskentelyä.

Mieleenpainuvimman palautteensa työrooleistaan hän on kuullut psykiatrian sairaanhoitaja Eila Koskiselta.

– Hän sanoi minulla olevan karismaa. Uskallan kuulemma sanoa mielipiteeni joukossa kuin joukossa.

Rantio arvelee sen olevan matkan varrella kertynyttä oikeudentuntoisuutta.

– Minä kuuntelen ihmistä ihmisenä, kohtelen samalla tavalla oli kertojana pääjohtaja tai puistokemisti. Kuunnella, keskustella, ratkoa yhdessä, tehdä päätöksiä ja vastata niistä, kertoo Rantio ohjeen johtajille.

Hilkka ja Väinö Rantio asuvat Suvikummussa Espoon Tapiolassa.

Eläkeaika alkoi Helsingin rikospoliisin osastonjohtajan pestistä 1986. Seurasivat toimeliaat, mutta seesteiset eläkevuodet. Niihin on kuulunut sotaveteraanitoimintaa, liikuntaa lentopalloa pelaten, yleisurheillen ja metsästäen, sekä lukemista ja kirjoittamista. Siitä on osoituksena oma elämänkerta Neljä elämääni, joka ilmestyi elokuussa.

Hilkka ja Väinö Rantio asuvat Suvikummussa Espoon Tapiolassa. Kesäpaikka on Suomusjärvellä.

Haastattelussa on otteita Rantion kirjasta Neljä elämääni.

Tyttäret Seija (vas.) ja Tuija (oik.) sekä keskellä vanhempansa.

Kirja ikuisuuden ketjun yhdestä renkaasta

Väinö Rantio kirjoitti jälkeläisilleen kirjan elämästään.

– Sellainen sen piti olla; vaatimaton selvitys pääpiirteittäin, mitä elämässäni on tapahtunut ja ajatuksiani elämänmenosta. Mutta tästä tuli nyt vähän isompaa kuin oli kaavaillut, sanoo mies huokaisten ja vaatimattomasti.

Tyttärensä Seija Sihvola luki isänsä muistiinpanoja ja totesi, että kokemusten kirjossa olisi muillekin luettavaa. Hän toimitti Väinö Rantion tekstien pohjalta kirjan.

Neljä elämääni -teoksen osiot ovat lapsuus, sota-vuodet, työura poliisissa ja eläkeikä.

Seija Sihvolasta elämänkerran sivutuotteena tulee ajankuvausta somerolaisesta, syväriläisestä, helsinkiläisestä ja tapiolalaisesta yhteiskunnasta ja elämästä niissä.

– Hän on halunnut kertoa, minkälaisesta hänen elämänsä on ollut ja mitä kaikkea vuosikymmeniin on sisältynyt.

– Varmaankin hän toivoo, että tietoisuus toisen ihmisen elämästä karikkoineen, töyssyineen ja riemuineen voi avartaa myös lukijan omaa elämää. Toisen elämän tapahtumista ja tunnetiloista saattaa ymmärtää ja jäsentää omia ratkaisujaan ja tekemisiään kenties paremmin, kertoo Sihvola kirjan esipuheessa.

Seija Sihvola sanoo, että isänsä on aina nähnyt itsensä osaksi elämän suurta jatkumoa, jossa hänellä on oma tietty roolinsa kokea, kasvaa, rakentaa ja vaikuttaa.

– Ei mitään valtavaa ja ainutlaatuista, vaan ymmärrystä olla ikuisuuden ketjun yksi rengas ja tehdä siinä roolissa voitavansa ja mahdollisuuksien mukaan parhaansa.

Lisätietoja kirjasta saa Seija Sihvolalta seija.sihvola@gmail.com tai p. 050 330 4890.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here