”Elämäntyö on tehty,mutta tyhjäkäynnille en rupea”

0
Reino Koivuniemi asuu itse tekemässään hirsitalossa Hiidenlinnan naapurissa Särkjärven rannalla. Kuvassa ovat myös vaimo Marja Koivuniemi sekä vävy Kai Merilä (vas.), tytär Sari Merilä, lapsenlapset Suvi ja Pyry Andersson, vävy Reima Andersson ja tytär Satu Koivuniemi.

Isäni Reino Koivuniemi täyttää huomenna 80 vuotta. Istuimme yhdessä isänpäivänä hänen puutyöverstaallaan ja muistelimme menneitä sekä puhuimme nykyisyydestä.
Isää nauratti, kun kerroin, että useammin kuin kerran viikossa vastailen kylillä kysymykseen, että ”mitäs Reiskalle kuuluu?”
– No, ennätykset on jo tehty, mutta kyllä työhalua tuppaa edelleen olemaan. Kun työnteon on parhaaksi terapiakseen omaksunut, niin se on välttämättömyys ja elinvoima.
– Tämmösellä luonteella tulee helposti masennus, jos jää tyhjäkäynnille.
– Teen näitä puuhommia nyt kuitenkin niin, etten enää rasita itseäni, mutta ajatukset on kytkettynä niihin. Ja sitten syntyy noita esineitä. Tässäkin on tämmönen jätepala, joka olisi joutanut tulipesään, mutta en usko, että sitä sinne nyt enää heitetään, isä juttelee kädessään tuikkukynttilän alustaksi muovautunut puunpala.
Erilaisia tuikkukynttilänjalkoja verstaalta löytyykin melkoinen määrä. Osa on parimetriä korkeita puita, joiden oksille saa useita tuikkuja, osa vaatimattomia yhden tuikun alustoja.
– Varmaan parituhatta kynttilää saisi palaan, jos kaikki sytyttäisi, isä pohtii ja kehottaa taas valitsemaan jonkun kotiinviemisiksi.

Kyllähän se kirkkokin mielessä on…

– Kyllähän se kirkkohaavekin on vielä mielessä. On vaikea heittää sellaisia asioita romukoppaan, minkä eteen on tehnyt ison hengentyön. Mutta pakkohan se on, kun ei enää kykene ja perhekin on rakentamista vastaan. Mutta ymmärrän sen, että pelkäätte mun jaksamisen puolesta.
– Mutta jonkinlainen toimeliaisuus on välttämättömyys. Jos sen hylkää, on vähän niin kuin hylkäisi elämänsä. Kai tämä on tällaista terapiatyötä. Vaikka näissä tekemissäni esineissä on paljon mitättömyyksiäkin, mulle niiden tekeminen ei ole ollut turhaa.
– Metsästys on nyt jäänyt, mutta ainoastaan sen vuoksi, että täällä on liikkunut susia. Mä en koiraani anna syödä. Mulla on ase mukana varmuuden vuoksi illalla, kun sitä tossa lähinurkissa pissatan.
– Äänikirjoja kuuntelen paljon, se on rentouttavaa.
– Ja sitten olet oppinut lopultakin imuroimaan, heittää väliin äitini, joka kurkistaa ovesta.
Muistan itsekin nuoruudesta, että isä ei koskaan käyttänyt imuria, ei tiennyt missä se on, eikä mistä se laitetaan päälle. Tämäntyyppiset arkiset asiat ovat aina olleet äidin harteilla.
– Enkä ole koskaan talousasioitakaan ajatellut, nekin ovat Marjan heiniä, isä myöntää.

Maailman suurin onnittelukortti

Tein isälle 60-vuotislahjaksi ”maailman suurimman” onnittelukortin. Eli liimailin isolle vanerille kymmeniä kuvia hänen elämänsä taipaleelta. Nyt se on verstaan seinällä.
– Tossa te olette Satun kanssa pienenä Kokkojärvellä. Se oli ensimmäinen mökki, jonka tein, isä katselee yhtä valokuvista.
Sen jälkeen on hänen tekemiensä rakennusten luettelo jokseenkin mittava: useita talousrakennuksia, noin 30 hirsimökkiä, kaksi omakotitaloa ja linna.
Kortissa on myös Suomen paras omakotitalo -lätkä, sillä Hiidenlinna sai tunnustuksen 1994 samannimisessä televisio-ohjelmassa. Vuoden yritys se oli Somerolla 1999. Isäni valittiin puolestaan Someron Mekkopitäjäläiseksi 1992 ja Vuosituhannen somerolaiseksi Somero-lehden millenium-äänestyksessä 1999.
– Se oli mulle oikeastaan kaikkein suurin tunnustus, mitä on tullut. Tiesin, että olinhan sellaisen saadakseni panostanutkin, ei se lahjoiksi tullut, mutta kyllä se somerolaisten tuki lämmitti.

Hyysipoikana vanhoilla ihmisillä

Yhdessä kuvassa isä on lihaksikas nuori ja hymyilevä poika. Utelen, mitä hän päällimmäisenä muistaa elämänsä ensimmäisestä vuosikymmenestä.
– Se oli aika lailla vaikea vuosikymmen. Olin vuoden tai kaksi, kun mut siirrettiin kotoa mummulaan asumaan. Olin hyysipoikana vanhoilla ihmisillä. Vaikka tottakai mummu piti ja paapoi, hän oli erityisen inhimillinen ihminen.
Isäni syntyi perheensä kolmantena lapsena, ja hänet siirrettiin lähellä olevaan mummulaan, kun seuraava veli syntyi.
– Lapsia oli sitten vaan äidillä niin paljon, isä pohtii syytä.
Sisarusparveen kuului kaikkiaan kuusi lasta, joista elossa on kolme.
– Toisaalta mummulaan muuttaminen oli äärettömän hyvä asia, sillä siellä näin lahjakkaita ihmisiä, upeita käsityöläisiä. Ihastuin siihen, mitä käsillään voi tehdä.
Isäni kaivaa vitriinistä esiin ensimmäisen puutyönsä, 6-vuotiaana veistämänsä hirven.
– Tämä on papan puusepänverstaalla tehty. Mummu oli tämän piilottanut ja ymmärtänyt pitää tallessa niin kauan kuin olin jo aikuinen ja osasin sen itse tallettaa.
– Se oli mulle paha murros, kun ensimmäiset vuodet eli paikassa, missä pidetään lasta todella hyvin ja sitten ryöstetään sieltä pois ja pannaan yhteisöön, jossa toiset olivat jo hioutuneet yhteen. Sattui monenlaista. Olin se sivullinen, joka oli sinne tuotu ja aina syypää kaikkeen.
– Olen tietysti kaikki jo anteeksi antanut, mutta ovat ne ajat jääneet kuitenkin takaraivoon. Kukaan, joka joutuu sellaisen tien kulkemaan, ei voi kaikkea unohtaa.
– Mummu ja pappa olisivat ilman muuta mun pitäneet, mutta siihen aikaan ei ollut luvallista, että mummut ja papat olisivat ottaneet lapsen nimiinsä. Mummula säilyi silti mulla sellaisena pakopaikkana, jonne aina tarvittaessa menin.

Metsätöissä ja pellolla

Seuraava vuosikymmen elämässä piti sisällä maa- ja metsätöitä.
– Meillä oli sellainen käytäntö, että kesät oltiin omalla pellolla töissä ja naapureilla päivämiehinä. Talvisin oli metsähommat. Kaikki raha piti tienata pokasahalla ja kirveellä. Isältä ei herunut mitään. Hän opetti, että on itse hankittava rahansa.
– Me veljekset oltiin metsäkämpillä usein kolmistaan. Lauantaisin käytiin kotona saunomassa. Kerran tultiin jo puolelta päivin ja äiti tokaisi, että mitä sieltä nyt jo tultiin, ei täällä ole mitään valmiina. Väinö suuttui, löi lakin päähänsä ja lähti takasin kämpille. Siinä oli kuitenkin parikymmentä kilometriä matkaa jalan lipotella. Oli viikonlopun siellä, vaikka ei ollut ruuaksi kuin pelkkiä lanttuja.
– Se oli eräänlainen selviytymiskoulu, jota on toisaalta haikeatakin muistella, koska en sitä mitenkään pahana pitänyt. Sen koulun käyneenä tiesi, että tulee selviytymään mistä vaan.

Joulupukkina, karhunpainia, lentopalloa

Uusi vuosikymmen toi tullessaan uusia tuulia.
– Sitä en etukäteen tiennyt, koska olin viimeisen kerran painanut kotirivan kiinni. Se ilmeni vasta jälkeenpäin. Lähdin Loimaan Seurahuoneelle töihin. Sitouduin sitten siihen tarjoiluhommaan niin, että koti jäi. Olin silloin noin parikymppinen.
– Siitä siirryin portsariksi, jossa hommassa viihdyinkin. Asiakkaat tykkäsivät jutella kanssani. Muutama kävi vain ryypyllä salin puolella ja istui iltaa mun seurassani.
Loimaalta isä muutti Somerolle ja töihin Hämeenporttiin.
– Yritteliäisyys on aina kiehtonut mua ja luovuus kulkenut mukana rinnallani koko ajan. Jonkin ajan kuluttua ryhdyin yrittäjäksi, eli tekemään mökkejä päivisin. Iltaisin paiskin edelleen portsarin hommia. Olin siinä kolmenkympin molemmin puolin, kun tein koko ajan kahta työtä.
– Silti myös urheilu, eli lentopallo, oli yksi elämän välttämättömyys.
Kerrottakoon, että isäni pelasi lajia Suomen mestaruussarjassa Lauttapojissa Helsingissä ja myöhemmin Someron Pallossa.
Tällä vuosikymmenellä myös äiti, minä ja siskoni Satu olimme tulleet isän elämään. Viihdyin lapsena isän seurassa. Ajelimme usein tapaamaan somerolaisia taiteellisia ihmisiä. Kävimme muun muassa Juhani Harrin huikeita esineitä täynnä olevassa talossa ja Luukon Antin keksintöjä pursuavalla verstaalla.
Isän hirsityömaalla saatiin Satun kanssa palkkaa siitä, että oltiin tappelematta. Ei olisi isän töistä tullut mitään, jos olisi koko ajan pitänyt selvitellä meidän välejä. Kyllä me siskon kanssa olemme aina olleet parhaat kaverit, mutta kuuluvathan nahistelutkin lapsuuteen.
Perhekuvien lisäksi löytyy taulusta kuvia esimerkiksi isästä ja karhusta. Kymmenien ammattien joukkoon kun mahtuu monenlaista yritteliäisyyttä, esimerkiksi paininäytösten antaminen lemmikkikarhu Pojan kanssa ja joulupukkina kiertäminen ympäri Suomea. Mukana oli liuta täytettyjä poroja.

Betonimylly alkoi laulaa Särkjärven rannalla

Siirrymme isän kanssa uudelle vuosikymmenelle.
– Jossain vaiheessa aloin sitten piirrellä tota linnaa. Aluksi se oli ihan leikkiä, mutta ihastuin siihen niin syvästi, ettei sitä saanut heitettyä roskikseen. Varmaan kaikki luovat ihmiset ovat samanlaisia, eli tuntuu kuin heittäisi palan itsestään menemään, jos on luovuttava vahvasti tarttuneesta ideastaan.
Betonimylly alkoi jauhaa Särkjärven rannalla 1988. Avajaiskuntoon Hiidenlinna valmistui 1992. Sisustustyöt vaativat vielä vuosien veistämistä. Samoin isot puureliefit, joita isäni työsti siinä rinnalla.
Linna työllisti molemmat vanhempani. Esimerkkinä mainittakoon, että 2006 Hiidenlinna oli Varsinais-Suomen yhdenneksitoista suosituin matkailukohde. Reilun parinkymmenen vuoden ajan turisteja kävi noin 300 000.
– Siinä ne vuodet menivät Hiidenlinnan kanssa. Se oli loputon työmaa. Mutta oli se myös mielenkiintoista ja mukavaankin aikaa, isä muistelee, kun keskusteluun puuttuu äiti:
– Se aika meni niin että hujahti, mutta sitten tuli pahat ajat…
Isä katselee mietteissään lattiaa ja seiniä. Olemme ihan hiljaa.
– Linnasta luopuminen oli paha paikka. Vaikka mua etukäteen valmisteltiinkin sitä varten, en osannut arvata, miltä se lopulta tuntui. En oikein tiedä, mikä siinä niin raskasta oli.
– Toisaalta koin sen myymisen voitoksikin, koska rakennus oli meille jo tarpeeton. Linna oli tehty elatusta varten ja siinä se oli hommansa hoitanut. Mutta vaikka sain sen myynnistä pienen pesämunan eläkevuosillekin, tuntui se silti pahalta.
Vanhempani myivät Hiidenlinnan Sami Uotilalle vuodenvaihteessa 2013. Linna on nyt osa seikkailupuistoa.
Jätämme isän kanssa muistojen valokuvataulun, sammutamme puuverstaan valot ja astumme pihalle. Särkjärvi kimmeltää auringonvalossa. Isä innostuu nähdessään puuvarastonsa. Ajatuksia pulppuaa. Tästä voisi tehdä sitä, tästä tätä.
Hyvästelen isän ja lähden kotiin. Jälleen kerran on kainalossani uusi tuikkukynttilänjalka.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here