Pari vuotta sitten televisiosarja Putouksessa oli hahmo nimeltä Kikka Vaara. Näyttelijä Alina Tomnikovin luomus oli arjen alle uupunut kotiäiti, joka hoki tuon tuosta, että ”Oispa kahvia”.
Minä en ole kotiäiti enkä edes juo kahvia, mutta jostain tuo hokema silti hiipii usein mieleeni, kun tyynnyttelen keskellä yötä unilta herännyttä lasta.
Vanhempien väsymys ja univelka eivät ole tässä maailmassa mikään uusi ilmiö, mutta nykyään ehkä tiedetään paremmin, ettei niitä kannata vähätellä ja kuitata vetoamalla lasten suloisuuteen.
Univelka on oikeasti hengenvaarallista. Keskittymiskyvyn heikkeneminen, stressitason kohoaminen, lihominen ja liikunnan väheneminen uhkaavat lyhyellä tähtäimellä kaikkia univajeesta kärsiviä.
Ennenaikaista dementiaa ja sydän- ja verisuonitauteja yritän olla edes ajattelematta.
Minulle parikin heräämistä yössä on jo myrkkyä, mutta pikainen googlailu kertoo kyllä, että monille vanhemmille yöt ovat paljon villimpiä. Seisaaltaan pinnasänkyä vasten nukkuvia tai vartin välein herääviä zombeja on tässä maassa tuhansia.
Auringon noustua moni heistä joutuu vielä leikkimään työntekoa aikuisten maailmassa. Osa yrittää vielä ajaa autoakin.
Voi kuitenkin olla, että pandemia on tuonut jotain hyvää tähän asiaan: niille joiden työ mahdollistaa etätyön tekemisen, sitä on todennäköisesti luvassa jatkossakin.
Paluuta vanhanaikaiseen pelkästään toimistossa istuskeluun tuskin tulee. Etätyö voi parhaimmillaan tuoda arkeen joustoa, joka mahdollistaa vaikkapa kunnon päiväunet.
Ehkä lapsenikin laskee sen varaan, kun hän herää ensi yönä taas puoli kolmelta.
Markus Virtanen
säveltäjä