Urheilutoimittaja Laura Arffman on kirjoittanut haastatteluihin pohjautuvan henkilökuvan ystävästään hiihtäjä ja muusikko Mona-Liisa Nousiaisesta (o.s. Malvalehto). Tämä 1983 syntynyt periksiantamaton sisupussi menehtyi vatsasyöpään viime vuonna 36-vuotiaana. Urheilu-uransa hän oli lopettanut edellisenä vuonna.
Urheilija, muusikko, ihminen (Gummerus 2020) alkaa koskettavalla esipuheella, jonka Mona-Liisa Nousiainen kirjoitti itse viimeisenä kesänään. Siinä hän kehottaa elämään täysillä ja iloitsemaan tavallisesta arjesta, sillä elämä ei ole itsestäänselvyys. Myös hänen 2010 syntyneen tyttärensä Isabellan elämän alku oli varjoisa: hänellä todettiin sydämen rytmihäiriö, ja äiti ja lapsi viettivät paljon aikaa yhdessä lastensairaalassa.
Mona-Liisa menestyi koulussa erittäin hyvin ja oli siksi kiusattukin. Perhe tuki lasten harrastuksia kaikin tavoin, mutta koulu tuli aina ensimmäisenä. Mona-Liisa edusti aluksi Ounasvaaran hiihtoseuraa, myöhemmin Lahden hiihtoseuraa. Hän hiihti ensimmäisen kilpailunsa kaksivuotiaana. Äidin mukaan Mona-Liisa ”piti toisinaan kantaa huudon kera autoon, vaikka oli ollut koko päivän suksilla”.
Mona-Liisa oli järjestelmällinen perfektionisti. Nuorten viestin maailmanmestaruuden hän voitti Puolassa 2000, ja 20-vuotiaana hän oli nuorten hallitseva maailmanmestari. Hän oli sprintteri ja raivasi tietä muille nopeille ja vahvoille naishiihtäjille. Perinteisen sprintin maailmancupin osakilpailun hän voitti 2013 ja niin ikään 2013 myös parisprintin maailmancupin osakilpailun.
Harmonikansoitto kulki mukana toisena lajina hiihdon rinnalla. Harjoituksissa käytettiin musiikkitermejä. Valmentaja Ismo Hämäläinen kertoo: ”Kun harjoituksissa oli nopeampi veto, pohdimme monesti, mikä musiikki se harjoitus oli. Esimerkiksi kun Vierumäellä vedettiin golfkentän takanousua, kysyin Monalta, mikä biisi tämä nousu on.” Harmonikkamaaleista mainittakoon Hopeisen Harmonikan voitto 1993, toinen sija kansainvälisessä harmonikan soittokilpailussa Saksassa 1997 ja Kultaisen Harmonikan voitto 1999. ”Hän myi itsensä ihan sata nolla, kun soitti”, sanoo harmonikansoitonopettaja Jouko Pääkkönen .
Ovet Sibelius-Akatemiaan aukesivat 2004, ja kaksi vuotta myöhemmin Mona-Liisa suoritti siellä B-tutkinnon eli kandidaatin tutkinnon. Hän jatkoi vielä opintojaan, koska halusi opettajan pätevyyden. Musikaalisuus periytyi Isabellalle, joka aloitti viulunsoiton nelivuotiaana.
Mona-Liisaa vaivasi ajoittain ylikunto, joka aiheutti epätasaisuutta hiihtosuorituksissa. Tämä johti lopettamispäätökseen. Syövästä ei vielä tuolloin ollut tietoa. Syöpädiagnoosin saatuaan Mona-Liisalle luvattiin pari vuotta elinaikaa. Yhdessä Laura Arffmanin kanssa hän kirjoitti kirjeitä Isabellalle niiden merkkipäivien ja elämän välietappien varalle, jolloin äitiä ei enää ole. Laura Arffman kirjoittaa: ”Minä en mahda tunteilleni mitään, vaan rutistan nyrkissäni isoa kasaa märkiä nenäliinoja”, kun taas Mona-Liisa oli täysin orientoitunut ja keskittynyt tehtäväänsä.
Syvä rakkaus aviomieheen Ville Nousiaiseen ja tyttäreen sekä huolenpito tyttärestä liikuttavat: ”Vakuuttelen hänelle, että äiti ei ikinä katoa. Äiti kuulee sinut aina ja on olkapäällä joka ikinen hetki. Voit aina jutella äidille”, sanoi Mona-Liisa. Viimeisenä päivänä Mona-Liisa, joka kuoli kotonaan miehensä omaishoidossa, oli jo unessa mutta avasi vielä silmänsä ja sanoi, että jos kuolema on tällainen, ei se niin paha olekaan; on hyvä olla ja hän näkee valoa. Voimaa Mona-Liisalle antoi myös usko ja sen mukana toivo rakkaiden jälleennäkemisestä.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija ja kriitikko
