Marjaana Meggitt on menossa jotain parempaa kohti
Tänä syksynä Marjaana Meggitt siivosi kodissaan tusseja poikansa jäljiltä. Meggitt alkoi piirtää. Piirsi ja piirsi mustalla värillä. Syntyi kaarevia viivoja, jotka jatkuivat ja jatkuivat ja muodostivat kuvioita. Välissä oli valkoista pintaa.
– Yllätyin, että pystyn tekemään tällaista. Minulla ei ole ollut koskaan vastaavanlaista liekkiä tekemisissäni. Ennen olin pelokas ja arka, nyt olen itsevarmempi ja vahvempi, kertoo Meggit.
Hän näytti töitään terapeuteilleen, jotka rohkaisivat jatkamaan.
– Suurelta osin piirtäminen on minulle terapiaa, mutta nyt se on jotain muutakin. Haluan jakaa tuntojani ja taidettani muiden kanssa, ja löytää tieni omieni luokse.
Somero-opiston taidepiirin opettaja Hannu Nikander piti Meggittin töitä vahvoina. Hän kehotti lisäämään töihin efektejä. Nyt Meggittin paperi alkaa täyttyä hahmoilla, tavaralla ja väreillä.
Marjaana Meggitillä on todettu traumaperäinen dissosiaatiohäiriö, tunneperäinen vaurio menneisyydessä, joka on rikkonut mieltä. Mieli ikään kuin jakautuu kahtia. Toinen puoli kantaa tunnepuolella traumamuistoa, toinen puoli taas pyrkii elämään normaalia perusarkea, pitämään muistot poissa ja hautaamaan trauman olemattomiin. Pitkittynyt traumaperäinen stressihäiriö syntyy, kun ihminen kokee ylitsepääsemättömän tapahtuman tai elää tilanteessa, joka ylittää oman kestokyvyn.
Marjaana Meggitt purkaa tunteitaan piirtämiseen. Taustalla soi voimaannuttava musiikki, kuten Ellinooran Elefantin paino, Apulannan Valot pimeyksien reunoilla tai vaikkapa klassiset kappaleet. Hän piirtää, miten näkee ihmiset ja kokee asiat. Hän kokoaa paperille asioita, jotka ovat lukinneet hänen sisintään. Ne ovat pelkoja siitä, mitä muut ajattelevat hänestä; ahdistusta, miksi hän on tehnyt tai vihannut sitä ja tätä; ärtymystä, miksi joku voi mitätöidä toisen taidot ja koko elämisen ilon.
Kuvien kautta, hän on oppinut ymmärtämään, millainen ihminen hän on. Mitä mörköjuttuja pelkää, mistä ihanuuksista tai arkipäiväisyyksistä iloitsee. Hän kannustaa muitakin epävarmoja hakemaan taiteen avulla itseään.
– Kerron Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Dissolle piirroksistani ja mitä minä olen saanut niiden tekemisestä. Toivon, että he kertovat näistä keinoista myös muille, esimerkiksi nuorille, jotka kärsivät ahdistuksesta, peloista, mitätöimisestä ja vastaavista. Minulle tämä auttoi, uskon että muutkin voivat saada apua.
Meggittin elämä on ollut vaiherikas. Hän syntyi 1975 Haapajärvellä. Perheeseen kuului äiti, isä ja veli. Isä oli kirvesmies ja metsuri, ja äiti toimistotöissä.
Marjaana piti lapsenakin piirtämisestä. Scifi ja horror (kauhu) kiinnostivat, samoin amerikkalaisen Marvel Comics -kustantamon sarjakuvatyyli.
– Piirrokseni olivat äidin mielestä kauheita. Hänestä tyttö ja minun ikäiseni ei saanut tehdä sellaisia.
– Äiti yritti ohjata minua harrastusten pariin, joista itse piti tai hänen mielestään olisi minulle aikuisena hyötyä. Soitin musiikkiopistossa klarinettia, kävin kuoroharjoituksissa ja olin erilaisissa käsityöpiireissä. Yleensä niissä minä olin ainoa lapsi tai nuori, muut olivat aikuisia. En ole oikein koskaan saanut mennä ja olla nuorten parissa.
– Pelkäsin sanoa ääneen, mitä ajattelin tai tunsin.
Meggitt kertoo esimerkin kouluajoilta. Auto töytäisi koulumatkalla, mutta tyttö jatkoi kohti opinahjoa. Käsi särki. Opettaja piti pistokokeet. Tyttö totesi, ettei voi kirjoittaa, kun käsi on niin kipeä. Opettaja haukkui valehtelijaksi. Tunnin jälkeen nuori meni terveydenhoitajalle, joka passitti hänet sairaalaan kuvattavaksi ja kipsattavaksi. Käteen jäi vaurio, joka vaivaa edelleen.
– Tiesin, että jos sanon mielipiteeni, niin se mitätöidään ja siitä tulee rangaistus.
– Kai äiti pelkäsi, että minulle käy huonosti.
Meggitt toteaa, että niinhän hänelle kävikin, mutta toisella tavalla.
– Minua pidettiin liian tiukassa kurissa eikä nähty, mitä hyvää minussa on. Toivon, että vanhemmat vahvistavat lastensa hyviä puolia, heittää Meggitt toivomuksen vanhemmille.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen nuori nainen lähti äitinsä kehotuksesta kauppaopistoon opiskelemaan tradenomiksi. Se jäi kesken. Parikymppisenä Marjaana halusi mielenosoituksellisesti muuttaa mahdollisimman kauas pois kotoa.
– En tiennyt kaukaisempaa paikkaa kuin rapakon takana, kihertää Meggitt.
Hän opiskeli hoitajaksi, oli töissä muun muassa paikoissa, joissa hoidettiin vanhuksia, kehitysvammaisia ja lapsia, jotka olivat kokeneet elämässään väkivaltaa.
Sitten hän rakastui mieheen, jolta sai sukunimensä Meggitt. Mutta elämä ei mennytkään ruusuisesti. Pariskunta erosi.
– Minä otin eron vakavasti.
Siitä alkoi luisuminen. Alkoholia seurasivat huumeet. Työt menivät alta, asunto ja kaikki. Hän asui milloin kenenkin luona tai taivasalla.
Marjaana Meggitt ei muista, mikä oli päätepiste Amerikalle ja lähdölle takaisin Suomeen vuonna 2005.
Muutto ei helpottanut henkistä oloa, vaikka toikin ympärille sosiaaliturvan. Pelot ja paha olo jatkuivat. Pilvinä menneiltä ajoilta mieltä ahdistivat mitätöinnit, seksuaalinen hyväksikäyttö ja kaikki menneen ajan kauheudet.
Hän asui jonkin aikaa Nivalassa. Syntyi poika, mutta suhde lapsen isään oli mahdoton. Somerolle hän tuli, kun sopi treffit paikkakunnalle. Siitä suhteesta ei syntynyt kumppanuutta, mutta Marjaana Meggitt jäi Somerolle. Hän on asunut täällä vuodesta 2017.
– Kiitän paikallista sosiaalitoimistoa, sosiaalityöntekijöitä ja perhetyötä. He ovat auttaneet minua. He eivät ole pelkästään kuunnelleet, vaan myös ohjanneet minua alkuun itseni löytämisessä. Takapakkeja on tullut, olen yrittänyt itsemurhaa ja ollut suljetulla osastolla, mutta ei liene ihme, kun minulla on kaikenlaista pahaa takanani ja sielussani. Mutta olen tiellä menossa jotain parempaa kohti.
Marjaana Meggitt päätti, että kun 50-vuotispäivä koittaa 2025, hän pitää piirroksistaan ja näyttelyn. Hän haaveilee taiteelleen myös kansainvälisiä markkinoita.
– Minulla on nyt suunnitelma tulevaisuudelle. Etenen sitä kohti. Tarvitsen tukea niin taiteeni vahvistamisessa, mutta myös rahallista apua näyttelyn kokoamiseen. Voisin editoida kuvia ja tehdä vastaavaa, pyytää Meggitt töitä ja apua.
Hän perusti juhlavuosikansion, johon kerää töitään. Hän julkaisi Facebookissa ottamiaan valokuvia, joiden päälle hän on tekstein kertonut tarinaa ja huomioita eteen tulleista hetkistä. Hän kertoi, miten poikansa odotti ensilumea, eikä hän voi äitinä tätä toivetta toteuttaa.
– Kyselin, olisiko tällaisilla kuvilla saumaa. Sain Someron Ilmoitustaululla ryöpyn päälleni. Minua haukuttiin psykoottiseksi ja foliohatuksi. He tivasivat, mikä minä oikein luulen olevani.
Suurin osa teoksista on harmittomia, mutta osa tuntuu karuudessaan väkivaltaisilta.
– Tiedänhän minä, että omaa pahaa oloaan he noilla puheilla purkavat. Olen saanut elämäni aikana niin paljon sontaa niskaani, että haluan heti katkaista puheilta siivet. En halua kokea uudestaan tuota kaikkea samaa paskaa.
Marjaana Meggittillä on näyttelytöiden kokoamisen ja oman itsensä rakentamisen lisäksi erityinen projekti elämässään. Hän haluaa olla rakastava äiti vuonna 2014 syntyneelle lapselleen.
– Poika on turvassa hyvässä sijaiskodissa. Yhteistyö sijaisperheen kanssa on tiivis. Saan tavata poikaa ja hän ollut viikonloppuja luonani. Opettelen lapsen kanssa olemista, ja yritän kasvaa äidiksi.
