Joskus on sellaisia päiviä, kun tuntuu että kaikki menee huonosti. Viime viikolla sattui olemaan useampi tällainen päivä peräkkäin. Olen tällä hetkellä töissä Etelä-Englannissa psykoterapeuttina mielisairaalassa. Viime viikko oli pitkään odotettu vapaa. Olin odottanut sitä, koska olin joutunut tekemään aika paljon ylitöitä ja olin jo aika väsynyt. Koronatilanteen takia en ollut suunnitellut minkäänlaisia matkoja, mutta olin kuitenkin unelmoinut laatuajasta, yksinolosta sekä ajasta mieheni kanssa täällä kauniissa lähiympäristössä.
Tiesin jo heti loman alussa, että tuleva viikko ei tulisi olemaan mitään tavallista loma-aikaa, kun Englannin pääministeri ilmoitti heti lauantaina, että oli tulossa uusi lockdown . Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka koulut pysyvät auki, ruokakauppoja lukuunottamatta kaikki kaupat pysyvät kiinni, niin myös ravintolat. Mitään harrastuksia ei ole ja ihmisiä on neuvottu pysymään mahdollisimman paljon kotona. Koska säännöt olivat tulossa voimaan vasta torstaina, ajattelimme mieheni kanssa käydä alkuviikosta jossain lähikaupungissa. Tilanne siellä missä asumme ei ole läheskään niin paha kuin muualla Englannissa. Mutta maailmalla oli toisia ajatuksia. Auto meni rikki sen verran pahasti, että oli vietävä korjaamolle. Siitä seurasi myös myös suuri, ei kaivattu lasku.
Sitten kuulin, että vanhempi poikani, joka asuu toisessa kaupungissa yliopistolla, oli saanut koronatartunnan. Onneksi hän nuorena ihmisenä toipui nopeasti, vaikka oli ollut kolme päivää kuumeessa. Päivää myöhemmin nuorempi poika tuli koulusta kotiin vatsataudissa. Kaikki ajatukset retkistä tai yksinolosta oli jo tässä vaiheessa unohdettu.
Viikko meni kuin salama, eikä edes tuntunut siltä, että olin ehtinyt yhtään rentoutua. Perjantaina menin juna-asemalle hakemaan tytärtäni. Viikon ”teeman” mukaisesti hän oli soittanut jo matkalta ja kertonut, että matkalaukku oli mennyt rikki, eikä hän pystynyt sitä enää vetämään. Koska auto oli edelleen korjaamolla, oli pakko soittaa taksi. Laukku oli liian painava kantaa. Sovin taksikuskin kanssa, että hän odottaisi aseman edessä ja minä kävelisin junan saavuttua sillan yli hakemaan tytärtäni. Sitten huomasin, että taksikuski olikin tullut taksista asemalle ja kävellyt myös sillan yli. Ihmettelin, miksi hän oli siellä. ”Tulin teitä auttamaan, anna laukku tänne, niin minä vien sen autoon”, hän totesi hymyillen.
Olin niin yllättynyt, että en tiennyt mitä sanoa. Kiitin kuskia ja mietin, miten suuri merkitys tällä pienellä teolla oli. Viikolla, jolloin mikään ei ollut mennyt suunnitelmien mukaisesti, yhden vieraan ihmisen kiltteys ja avuliaisuus muutti koko päivän. Se oli muistutus, että vaikka elämme vaikeita aikoja, on olemassa monia hyviä ja kilttejä ihmisiä.
Kuski ei tiennyt minusta eikä pettymyksiä täynnä olleesta lomaviikostani mitään, joten tämä muistutti myös, että harvoin tiedämme, mitä oikeasti kuuluu jollekin toiselle, ja yhdellä teolla voi olla todella suuri vaikutus.
Huomenna on taas mentävä töihin ja ”loma” on takanapäin. Viikko ei ole ollut mitenkään mahtava, mutta eilen saimme auton korjaamolta ja aviomieheni toi minulle valmiiksi pilkotun omenan naposteltavaksi.
Kirjoitan tämän loppuun ja sitten syömme omenaa ja katsomme jonkin sarjan yhdessä, ennen kuin menemme nukkumaan.
Elämä on harvoin täydellistä, mutta kyllä niitä ihania hetkiäkin löytyy, jos vain muistaa ne huomata.
Jody Merelle
terapeutti