Somero-lehti 16.11.2010
Teksyi ja kuvat Sauli Kaipainen
– Tässä iässä uskaltaa jo olla oma itsensä ja pystyy laittamaan oman persoonansa mukaan. Miksi nyhertää, kun kerranhan vain me täällä ollaan. Oman olemisensa vapauden tunne, sellainen on aika kivaa. Ne ovat iän mukanaan tuomia helpotuksia elämälle.
Mustjoen tilan ison salin pöydän äärellä istuu 50-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä Tarja Hovila. On sininen hetki, ja on aikaa ajatella takana olevia vuosia. Kolme rakasta koiraa, mummu Saara, sen tytär Sophie ja nuorimmainen Gloria makaavat ritirinnan sohvalla. Englannispringerspanieli on luonteeltaan riemukkaan riehakas. Näin rauhallisia hetkiä ei suinkaan ole liikaa.
– Koiria olen harrastanut palavalla innolla. Sitä se on. Olen ollut valmis pistämään kaikkeni mukaan. Paljon se on myös antanut.
Salin hyllyillä on toinen toistaan komeampia pokaaleja. Vähyys selittyy sillä, että esillä ovat vain kaikkein tärkeimmät ja muistorikkaimmat.
– Muutoinhan me olisimme palkintoihin jo hukkuneet, Tarja Hovila toteaa huvittuneena pelkästä ajatuksestakin.
– Osa niistä on vintillä ja osa on lahjoitettu eteenpäin palkinnoiksi.
Se oli kevättä kauneimmillaan
Hämeestä kotoisin oleva ja Pirkkalassa puolet lapsuudestaan viettänyt Tarja Hovila löysi elämänkumppaninsa sattuman kautta.
– Tapasimme Mikon kanssa 1983 asunnollani, jossa minun kanssani asui monta muuta lääketieteen opiskelijaa. Mikko oli tullut etsimään jotakin kaverin kaveria. Koputteli vuoronperään jokaiselle ovelle, ja vain minä olin paikalla. Vastasin jotain epäkohteliaasti, ja sitten hän lähti, Tarja Hovila nauraa muistolleen.
Ensitapaaminen johti toiseen.
– Seuraava kerta oli bussipysäkillä. Oli pakko ruveta jotain puhumaan, sillä olimmehan tavanneet eli olimme valmiiksi tuttuja. Siinä oli kohtaloa mukana.
Tarja Hovila kertoo kumppaninsa olleen vaatimaton kotioloistaan.
– Hän kertoi vain, että jossain minulle tuntemattomalla Somerolla on joku ihan harmaa, juuri ja juuri pystyssä pysyvä mökin tapainen. Ajattelin, että olkoon sitten niin.
– Se oli kevät kauneimmillaan, kun saavuimme tänne. Olin haaveillut maalle muutosta, että olisi tilaa ja talossa olisi tilaa. Olin ihastunut Mikkoon ilman, että olin kaiken tämän täällä nähnyt.
Tappara vai Ilves?
Tampereen suunnalla on jokaisen valittava puolensa.
– No tietenkin Tappara, vaikka Ilveksen mimmiliigasta haaveilinkin, mutta joukkueita ei alueella siihen aikaan ollut. Jalkapalloa varten liityin Pirkkalan Viriin. Olin urheiluhullu nuoruudessani. Mestaruussarjakarsinnoissa ei päästy perille asti, ja niin piti tehdä valinta, koirat tai jalkapallo.
Tarja Hovilan koiraharrastus alkoi 12-vuotiaana saadusta cockerspanielista.
– Valitettavasti Mira ei ollut hyvä yksilö. Innostuin kuitenkin, että haluan paremman, jotta pääsisin oikeasti harrastamaan.
– Laatuvaatimukset olivat kovat. Meni vuosi, ja sitten näin naapurikehässä tällaisen springerin, joka on vähän isompi ja urheilullisempi. Noin kuukauden kuluttua minulla olikin jo oma springeri, joka on kaikkien koirieni kanta-äiti.
Menestystä alkoi tulla nopeasti. Hovila oli tutkinut ja perehtynyt hankintaansa tarkoin.
– Kansainvälinen muotovalio oli heti ensimmäisessä pentueessa. Mutta tämä vuosi on kaikkien aikojen huimin.
Työpaikka on Forssan Terveystalossa. Ala keskittyy isoihin yksiköihin. Ennen nykyistä työpaikkaa Tarja Hovila ehti olla 15 vuotta Linikassa.
Työpaikkojen aitiopaikalla
Työterveyslääkärinä on aitiopaikalla näkemässä, että ihmiset oireilevat eri tavoin kuin ennen. Tämän hetken näkyvin asia on työssä uupuminen.
– Jaksamiskysymys on nykyajan ilmiö. Työn haasteet ja vaatimukset ovat kasvaneet, kiire on lisääntynyt.
– Ja suuri – oikein suuri ongelma on nykyisin diabetes sekä metabolinen syndrooma. Sokerit ovat koholla ja se työllistää nykyisin terveydenhuoltoa. Kymmenen vuoden aikana ongelma on räjähtänyt esille. Rasvan käyttö on myös asia, mistä työterveyshuollossa paljon keskustellaan. Vielä muutama vuosi sitten merkittävimpiä asioita olivat homeet.
Työ kodin ulkopuolella, kaksi lasta sekä aikaa vievä harrastus ja tuomarointitehtävät ovat pitäneet liikkeessä.
– Perhe on tukenut minua, vaikka vain tyttäreni on koiraharrastuksesta innostunut. On aina haastavaa perheelle, harrastaa huipulla mitä tahansa. Pitää taas muistaa lähettää ruusukimppu anopille. Niin monet kerrat täällä on odottanut valmiina kulinaristinen illallinen, vaatteet on pesty ja on siivottu. Ilman hänen apuaan kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista.
Lapset ovat aikuisia. Tytär Veera opiskelee eläinlääkäriksi ja poika Lauri on Mustialassa.
Kilpailuja on takana niin, että vapaista viikonlopuista osaa nauttia. Voi vaikka vain istua ja tehdä ihan tavallisia, pieniä asioita.
– Minulle se on huippu, että voi arjesta tehdä juhlaa.
Tarja Hovila ei ole myöskään koskaan pistänyt pahakseen ajamista. Hän pakkaa koirat auton takaluukkuun ja hurauttaa yhdeltä istumalta vaikka Joensuuhun. Autossa on niin ihanan rauhallista, voi antaa ajatusten kulkea ja pohtia yhtä sun toista, hän perustelee.
Tulos ei synny itsestään
Vuoden kasvattaja -palkinto on ollut lähellä aiemminkin, mutta silti niin kaukana. 1990-luvun edellisistä menestyksistä tällä saralla on aikaa. Tarja Hovila tietää, mitä on koirien kasvattaminen, vaikka vastaamiseen ei anneta kuin yksi lause.
– Se on sitä, että jaksaa sietää vastoinkäymisiä. Niitä tulee kuitenkin aina, ja ne ovat raastavia. Koirien kasvattaminen ei ole vain tätä, että leijuttaisiin ilmassa kuten juuri nyt.
– Arki on puurtavaa. Tulos ei synny niin, että nyt on pennut, nyt ne ovat menossa näyttelyyn, ja nyt ne voittavat. Ihan alussa ehkä oli niin, mutta pitkässä juoksussa on toista. Ei voi jatkaa, ellei vastoinkäymisiä jaksa selvittää ja ylittää.
Tarja Hovilan koirat ovat näyttelykoiria, joiden arvostelussa otetaan huomioon myös rodunomainen temperamentti. Tytär on käyttöpuolen ihmisiä, mutta aviomiehen kanssa löytyy yksi yhteinen harrastus.
– Innostuimme tanssimisesta. Olemme käyneet muun muassa Monokkaiden ja kansalaisopiston kursseilla sekä lavatansseissa täällä Somerolla. Urheiluvammatkin on nähty, akilles on vaivannut, mutta nyt se näyttää taas alkavan antaa periksi tanssiharrastuksen.
Vuoden kasvattaja -tittelin jälkeenkin löytyy motivaatiota jatkaa. Kilpailujännityskin on edelleen säilynyt.
– Se on siinä, että jollakin tavalla saisin pidettyä tämän kaiken sekä koirien tason, jonka olen saavuttanut. Raja tietysti tulee vastaan, koiria ei voi rajattomasti kehittää, ne ovat jo rodunomaisia ja terveyttäkin olen saanut kehitettyä.
– Kahdella sanalla kuvailtuna tämä rotu on vauhdikas energiapakkaus. Pitää sietää, vaikka ne välillä kaahaavat. Ne ovat toheloita, eli joka päivä sattuu ja tapahtuu.
– Toisaalta, ovat ne niin onnellisia kun ne saavat paahtaa ja kaahottaa pitkin sänkipeltoa. Se on kauneinta katsottavaa, kun ne ovat omassa elementissään. Ne nuolevat ja halaavat, ja läpsäyttävät tassulla kasvoille joka aamu.
Onnellisuutta on lisännyt se, että Tarja Hovila on yksityispuolella saanut itse määrätä työrytminsä. Hän on myös tiennyt, että on erilainen kuin maatilan emännät ennen.
– Eläin nauttii hetkestä. Siihen pitää ihmisenkin tarttua, positiivisuuteen. Ikävyydet pitää jättää taakse, eikä murehtia niitä turhaan.
Ura koirankasvattajana:
– 1. englanninspringerspanielipentue vuonna 1976, sen jälkeen keskimäärin yksi pentue vuodessa
– Vuoden Näyttely Englanninspringerspanieli (koko maassa) vuosina 1990, 1992, 1996-97–98,99,00,01,02, 03,04,05, 06,07,09
– Kennelliiton Vuolasvirta-palkinto ansioituneesta koirankasvatustyöstä vuonna 1984
– Vuoden Spanielikasvattaja 1984, 1997
– Vuoden Spanieli vuosina 1999, 2000, 2002, 2003, 2004
– Kennelliiton Vuoden kasvattaja kilpailun (kaikki rodut): 3. sija 1996, 2. sija 1997, 4. sija 1998, 1. sija 2010
– Kennelliiton Vuoden Näyttelykoira (kaikki rodut): 2. sija 1999, 2. sija 2002
– Kenneliiton Vuoden Veteraani (kaikki rodut): 2. sija 1989, 3. sija 2004
– Someron Seudun Koiraharrastajat ry:n Vuoden Näyttelykoira vuosina 1986-2009, lukuunottamatta vuotta 2007.
– kasvattanut 83 valiota