Yhdessä!

0

Muistatteko sen onnellisen hetken lapsuudestanne, kun istuitte yksin leikkipuiston kiikkulaudalla? Itse ainakin istua möllötin monta minuuttia pähkäillessäni, että mikähän tässä mättää. Näin jälkiviisaana on helppo todeta: Eihän se lauta kiiku, jos käytät sitä yksinäsi.
Miksen osaa hyödyntää tuota jälkiviisautta nykypäivänä? Katsokaas, kun nyt mietin tämän kiikkulautaesimerkin kautta elämääni, huomaan möllöttäväni aivan samalla tavalla yksinäni lukuisten asioiden parissa, jotka toimisivat paljon paremmin, jos ”kiikkujia” olisi edes kaksi.
Miksi on niin vaikeaa pyytää apua? Avun tarve osoittaa heikkoutta ja onhan se kamalaa vaivata toisia. Nuo ovat hölmöjä, mutta kovin inhimillisiä syitä.
Olen nyt yrittänyt kirjoittaa yhden laulun tekstiä viisi kuukautta. En ole saanut siitä tarpeeksi hyvää, ja jumitan vain samoissa asioissa. Vasta näin viiden kuukauden jälkeen aloin harkita, että voisiko auttava käsi kirjoittaa sanat kohdilleen.
Turvauduin hyvän ystäväni apuun. Menimme mökille, ja hän sanoi heti taikasanan. Se oli yksi aivan normaali sana, oikeastaan niin simppeli, että tunsin itseni äärettömän typeräksi, kun en äkännyt sitä itse. Muuttamalla yhden sanan, teksti muovautui aivan uuteen suuntaan, jonka saimme aikaan yhdessä.
Näitä esimerkkejä on laulunkirjoittamisessa lukuisia. Pähkäilin kitaristimme Mikko Aaltion kanssa yhden laulun kertosäkeen viimeistä, ”sitä tärkeintä lainia”. Aikaa oli kulunut 40 minuuttia, kunnes viereisessä kopissa toista lauluamme miksannut basistimme Väinö Karjalainen pamahti huoneeseen: ”Olettekos valmiita?”
”No, siis kun meillä on tää kertsin viimeinen laini tässä, joka uupuu. Tää kertoo siitä, kun on joku valmiiksi kirjoitettu kirja. Se on sellainen klassinen rakkaustarina, sellainen kliseinen tarina siitä, mikä on normaalein käsitys suhteesta ja sen etenemisestä avioliiton kautta onnelliseen loppuelämään”, sönkötin, yrittäessäni avata laulun diippiä sisältöä.
”Sit tässä on niinku pariskunta, joiden suhde ei muistuta yhtään sen kirjan normaalia tarinaa, mut ne haluais, että niiden suhde taipuis kuitenkin siihen muottiin. He niin kuin haluais olla sen kirjan tarinan tyypit. Me ei vaan keksitä, et miten sanois ytimekkäästi ja rohkaisevasti, et ”vaikeuksista huolimatta yritetään parhaamme päätyäksemme tarinan kaltaiseen onnelliseen loppuun”, takertelin monimutkaisesti.
Väinön vastaus pamahti kuin apteekin hyllyltä: ”Mitä jos se olis: ´luetaan tää kannesta kanteen´?”. Katsoimme Mikon kanssa hölmistyneen innostuneina toisiamme ja huusimme: ”Se on siinä!”
Yksi uusi näkökulma jälleen pyyhkäisi monen kymmenen minuutin jumittelun kertarykäisyllä.
Minua on kiinnostanut lähteä opiskelemaan logistista kuljetusalaa, mutten ole tehnyt mitään sen eteen melkein kolmeen vuoteen, koska olen omassa päässäni kuvitellut, etten voi saada tarpeeksi opintotukea, koska olen ollut yliopistossa. Viimeinkin kysyin paikalliselta opinto-ohjaajalta apua. ”Toisen asteen koulutuksen tuet ovat eri tukia kuin korkeakoulutuksen. Toisin sanoen, tulet saamaan normaalisti tukea”, hän sanoi. ”Jahas”, tuumin katsellessani, kuinka hän pyyhkäisi kolmen vuoden vaivailun, jälleen, kertarykäisyllä.
Yksinämme jäämme jumiin omituisiin ajatuksiin. Olemme varmoja jostain, mitä emme ole edes selvittäneet. Omat ajatuksemme eivät ole usein kovin suotuisia itsellemme. Näin ollen tyydymme epämiellyttäviin tilanteisiimme pahimmillaan vuosikymmeniksi.
Näkökulmamme, jotka ovat prosessoitu vain omassa päässämme, saattavat alkaa haista kuin unohdettu biojäteastia. Totumme sen hajuun ja banaanikärpäsistä tulee meidän ”ystäviämme”. Kun oikea ystävä tulee käymään, hän huomaa heti hirvittävän lemun ja osaa paikantaa ongelman.
Eiväthän asiat mene näin aina, mutta minulle on kertynyt lyhyen elämäni aikana ihanan monta kokemusta siitä, kuinka toisilta saatu apu tai mielipide helpottaa ja avartaa käsitystä kummasti. Suosittelenkin kysymään apua ja muiden mielipiteitä!
Toki rajansa kaikella. Älkää unohtako omia aivojanne ja hypätkö kaivoon, jos frenu sanoo niin!

Henrik Illikainen
muusikko