Äitini äänensävystä ja lyhyistä vastauksista ymmärsin dramatiikkaa olevan ilmassa. Hän keskusteli puhelimessa siskonsa eli tätini kanssa ja ymmärsin puhuttavan serkustani: – Ohhoh… Vai niin… Mutta eihän se ole edes rippikoulua käynyt… Voi sentään. Äitini asetettua kuulokkeen kannattimelleen sain kuulla serkkuni vaativan äidiltään lupaa päästä lavatansseihin. Hämmästelin. Ehkä sitäkin, mitä tekemistä rippikoululla on tanssimisen kanssa. Kuuluuko rippikouluun myös tanssiopetusta. Enemmän hämmästelin kuitenkin sitä, miksi serkkuni tansseihin haluaa. Olin kakara, vaikkakin serkkuani kuukauden vanhempi ja ajattelin olevan mukavampaakin tekemistä. Kesäillat ajelin mieluummin fillarilla uimahousut pyöränsarvissa.
Kyllähän minäkin sittemmin tansseissa kävin. Joskus myös tuon samaisen serkkuni kanssa. Hänellä kävi flaksi, minulla ei. Olin arka ja kömpelö. Enimmäkseen vain kuljeskelin tanssialueella kyllästyneenä. Joskus tutussa porukassa ”sheikattiin” ringissä orkesterin soittaessa CCR-covereita. Tytöt kasasivat ringin keskelle olkalaukkunsa. Tunsin itseni typeräksi. Oli jotenkin heilutettava jalkoja ja käsiä ja nyökytettävä päätä. Näin joidenkin antavan parastaan ja uppoutuvan rytmiin silmät kiinni. Minä olin vaivautunut jo toivoin kappaleen pian loppuvan.
Tanssimisen auvoisuus ei ole minulle vieläkään auennut, vaikka alusta asti ymmärsinkin tanssimisen liittyvän parinmuodostukseen. Mutta miksi kummassa jo parinsa löytäneetkin kiertelevät tanssilavoja tanssiasuihinsa pyntättyinä. No, eipä se minulle kuulu. Ja tiedän sosiaalisen paineenkin jotain vaikuttavan.
Pikkujouluissa ja muissa työelämän riennoissa on ainakin muutaman kerran haettava työtovereitaan ja miehen on tietysti mentävä, kun nainen hakee. Tuo edellä mainittu sheikkaaminen on yhä vaivaannuttavaa. Tangot, valssit ja sen sellaiset sujuvat luonnikkaammin ainakin pienessä maistissa. Muussa tapauksessa pohkeet menevät maitohapoille jo alkutahdeilla.
Valssin sujuminen edellyttää myös äänetöntä tahdin lukua yks-kaks-kolme, yks-kaks-kolme ja aika ajoin on pyörimissuuntaa vaihdettava – minun tapauksessani myötäpäivästä vastapään. Muutoin saattaa alkaa pyörryttää. Tiedän myös olevan noloa antaa naisen viedä, ja joskus on tällainenkin daami sattunut kohdalle. Tilanne on korjattava määrätietoisesti ja tarmokkaasti ja olen huomannut tämän onnistuvan samantapaisella väännöllä kuin käsiteltäessä täysinäistä maitotonkkaa.
Näin korona-aikoina tanssimismahdollisuudet ovat rajalliset, mitä en tietenkään koe ongelmaksi. Maamme historiassa tanssimista on rajoitettu aikaisemminkin. Perehdyin aiheeseen Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan tutkimuksen, vastikään Tieto-Finlandian voittaneen teoksen Kielletyt leikit kautta alaotsikon ollessa Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Tuon jakson alkuaikoina tanssimiskieltoa perusteltiin ennen kaikkea siveyssyistä. Haluttiin etenkin puolustaa nuorten tyttöjen siveyttä ja varjella heitä ennenaikaisilta raskauksilta. Paheksuttiin myös muuta nuorison ”nurkkatansseissa” harjoittamaa pahantapaisuutta: lattialle syleksimistä, kirkumista, huonoja puheita ja kiroilemista, tupakanpolttoa, hattu päässä olemista ja yleistä velttoutta ja varsinkin kieltolain aikana juopottelua.
”Tanssiravintolat sakeine tupakansavuineen ja viinahöyryineen ovat taitavaa joukkomyrkytystä, saksofoonin ja rummun, alkoholihuuman ja tanssin kuluessa vaikuttavaa saastutusta joukkohuumauksena. Tanssiravintolat johtavat nuoria tyttöjä prostitutiooniin ja lamaavat nuorukaisilta tahdon tarmon”, kirjoitti Hilja Pärssinen julkaisussa Raitis kansa 1933 kieltolain jo ollessa ohi.
Sota-ajan tanssikielto oli oma lukunsa. Tanssiminen miellettiin ”tanssiksi sankarivainajien haudoilla”. Paljon luvattomia tansseja kuitenkin järjestettiin ja kyllähän niihin lomalla olleet sotilaatkin mielellään osallistuivat. Vuodenvaihteesta 1941–42 vuoden 1945 loppuun luvattomien tanssien järjestämisestä ja tanssimisesta rangaistiin vuosittain tuhansia henkilöitä, yhteensä mahdollisesti jopa lähes viittätoista tuhatta henkilöä.
Tanssiminen voi olla myös vaarallista. Pastori Verneri Louhivuori tiesi jo 1914 kertoa, että Pietarsaaressa työläisvaimo oli miehensä hautajaisista mennyt yleisiin tansseihin ja tanssinut itsensä kuoliaaksi. Sodan aikana poliisi tansseja hajottaessaan ampui vahingossa naistanssijan kuoliaaksi Nurmeksen Porokylässä 1943 ja miestanssijan Vöyrin Lotlaxissa vuonna 1944, ja sattuihan tansseissa kuolemantapauksia myös tanssijoitten välisten tappeluiden seurauksena.
Tunsin minäkin aina joskus väkivallan uhkaa nuoruuteni tanssilavoilla. Ymmärsin sen jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi, joka oli pakko hyväksyä. Kuuluinhan pitkätukkien heimoon miesväen enemmistön taituroidessa ympärillä tangoaskelin Brylcreemillä suittuna.
Timo Klemelä
Yks-kaks-kolme valssaaja, tangon vääntäjä