Kaipaan sinua. Myönnän, etten ole osannut antaa sinulle ansaitsemaasi arvoa, vaan ajattelemattomuudessani olen ollut kohtuuton ja toistuvasti nimitellyt sinua tylsäksi ja harmaaksi. Otaksun nyt läksyni oppineeni. Tule takaisin sellaisena kuin olit, ystäväni Arki.
Meillä ihmispoloisilla on usein taipumus hoksata tai tunnustaa erilaisten asioitten arvo vasta siinä vaiheessa, kun ne ollaan menettämässä tai on jo menetetty. Olkoonpa sitten kyse jostain henkilöstä, asiantilasta tai ylipäätään ihan arkisista seikoista. Jälkikäteen liputettaessa hurskaasti unohdetaan se, kuinka aiemmin oli jyrkästikin arvosteltu ja keskitytty valtaosin negatiivisiin seikkoihin.
Tavallista, usein harmaatakin arkea on pidetty itsestään selvyytenä. Vasta sen järkkyminen on meidät herättänyt ruususen unesta.
On sinällään tietysti tärkeää, että on erilaisia tavoitteita, pyritään kehittämään ja kehittymään ja siinä yhteydessä myös epäkohtia voidaan ja on tarpeenkin tuoda esiin. On kuitenkin huono asia, jos samalla sokeudutaan arjen, olkoonkin sinänsä pienten ympyröitten, sisällään pitämälle turvalle. Ei tulla ajatelleeksi, että asiat voisivat olla toisinkin.
Jo ihmisen luonnollinen elontie kuoppineen, kaarteineen, liukkauksineen ja joskus suoranaisine esteineen pakottaa kurvaaman ainakin hetkeksi sivuun puntaroimaan niin mennyttä matkaa kuin tulevaa.
Kuulun siihen sukupolveen, joka on säästynyt sellaisilta sodan myllerryksiltä, joihin vanhempani ja heidän vanhempansa aikanaan joutuivat. Parhaassa iässä ollut isäni viipyi sotareissussa neljä ja puoli vuotta. Kapinan aikana saman maan kansalaiset tappoivat toisiaan eikä oikein kukaan tuntenut olevansa turvassa.
Tällaiset ajat ja monet muut koettelemukset kävi läpi myös isoisäni Kustaa Lehtinen. Kun häneltä kysyttiin sitä, kuinka elämä oli häntä kohdellut, vastasi hän oletetun valitusryöpyn sijaan vain, että ”on tässä aikoihin tultu”.
Pandemia on paha ja vakava asia. Kun se viime talvena tänne rantautui, kaikki tapahtui äkkiä ja oli ennen kokematonta. Sitä tunsi olevansa jollain tavoin eksyksissä, tuntui epätodelliselta. Ei tiennyt mitä oli tulossa. Arki oli hukassa. Sitä oli pahasti järkytetty.
Mieleeni palasi kummitätini minulle runsas puoli vuosisataa sitten lähettämä kirje, jota olen joskus aikaisemminkin siteerannut: ”Elämä on kuin satu, satu joka ei ole kaunis, eikä päätykään hyvin, satu jonka traagisuus on järkyttäväkin, eivätkä hyvät haltijat tule avuksi, kuten sadussa tapahtuu.”
Hienosti mielestäni sanottu. Meidän on vain miellettävä ja myönnettävä, että elämässämme väistämättä kohtaamme sellaisia kiusallisen vastentahtoisia asioita, jotka eivät peräydy, vaikka kuinka jalkaa polkisimme tai osoittaisimme mieltämme kadulla istuen iskulauseita huudellen ja banderolleja heilutellen. Vaaditaan kaiken muun ohella henkilökohtaisia uhrauksia, jostain luopumista, alistumista, huomioon ottamista, turnauskestävyyttä. Seikkoja, joita toiset eivät voi tehdä puolestani. Maalaisjärjen käyttöä.
Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että tämä on vain väliaikaista. Ja kyllä minä kuitenkin hieman uskon myös hyvään haltijaan, joka rokotteenkin muodossa tulee meitä avittamaan. Valoa tunnelin päässä näkyy. Päivä pitenee jo. Ajatelkaapa sitä tulossa olevaa päivää, jolloin entinen, tavallinen Arki, reissustaan palaa. Olen kyllä mielelläni mukana muodostamassa sille kunniakujaa ja toivottamassa sydämellisesti tervetulleeksi.
Pekka Alitalo
eläkkeellä oleva ylikonstaapeli