Ja miten suuri on läheisten kaipuu
Hoivakodeissa oli aluksi hiljaista, kun koronamääräyksiä kesän lopulla höllennettiin. Vähitellen läheiset palasivat.
– Ensin tapaamiset järjestettiin ulkona. Nytkin kannustamme, että jos halua on, niin lähdettäisiin hetkeksi ulos asukkaan kanssa. Se virkistää puolin ja toisin, toteaa Mäntykodin osastonhoitaja Marketta Aaltonen.
Hän sanoo, että valitettavasti moni hoivakodin asukas on ollut unohduksissa ilman koronaakin. Aaltonen kannustaa käymään katsomassa läheisiään.
– Käykää, ettei kukaan jää yksin.
Hän pyytää laittamaan asukkaiden huoneita joulukuntoon, tuomaan joulujuttuja: kynttelikköjä ja koristeita huoneistoihin. Asumisyksiköissä on lupa koristaa asukkaiden huoneita.
Aaltonen ohjeistaa omaisia porukalla miettimään, kuka tulee kulloinkin tervehdykselle.
– Sääntö on, että kaksi kerralla, mutta lasten kohdalla on joustettu. Lapset piristävät ikäihmisen päivää.
Keväästä kesäkuuhun hoivakodeissa oli vierailukielto. Se alkoi näkyä niin asukkaissa kuin omaisissa.
– Se näytti, miten suuri läheisten kaipuu meillä on. Kun asukkaat ihmettelivät, miksei kukaan käy eikä näy, se heijastui myös hoitajiin.
Aluksi se oli pelkoa tuntemattoman edessä. Henkilökunnalla oli myös kova työ ottaa ohjeet ja määräykset haltuun ja käytäntöön.
Pelättiin läheisten puolesta.
– Tuoko tartunnan kotoaan työpaikalle tai viekö töistä kotiin. Työntekijöille kiitokset: heillä on hieno paineensietokyky, arvostaa osastonhoitaja.
Keväällä oli pelko ikäihmisten ja muiden riskiryhmässä olevien sairastumisesta, mutta myös henkilökunnan. Ainakaan Mäntykodissa henkilökunnalla ei ole ollut sairauslomia normaalia enempää. Hoitajia on 11 sekä osastonhoitaja, osastosihteeri ja fysioterapeutti.
Edelleen palavereissa pidetään turvavälit, eikä niissä syödä eikä juoda. Ruokailut hoidetaan porrastetusti. Henkilökunnan sosiaaliset kontaktit työkavereiden kanssa jäävät vähiin.
Kevään jälkeen tilanne on tasaantunut, mutta kyllä korona on jollain tavalla päivittäin puheissa ja vaikuttaa töihin arjessa.
Osastonhoitaja Aaltonen sanoo, että väki alkaa olla kypsä tilanteeseen. Maskin käyttö aiheuttaa joillekin päänsärkyä ja uupumusta. Iltapäivällä olo on väsynyt. Visiiri ei sovi kaikkiin töihin; osa on kokenut, että visiiri päässä ei kuule kunnolla.
– Kovasti odotetaan, että päästään suojautumisesta ja että alkaisi normaali arki. Vuosi on ollut pitkä.
Aaltonen sanoo, että vuosi on näyttänyt myös sen, miten yhteisöllisiä hoivakotien porukat ovat. On päätetty, että tarvotaan yhdessä tämän koronan läpi.
– Asukkaita on kuunneltu herkällä korvalla. Henkilökunnalla on sydän paikallaan.
Lähetin kortin pikkulikalle
88-vuotias Liisa Yli-Hingistö on tyytyväinen oloonsa Mäntykodissa. Hänestä hoitajat ovat kuin ystäviä; juttelevat ja huolehtivat. Lämpöä, ruokaa ja huolenpitoa riittää.
– Tämä on hyvä ja turvallinen paikka asua, kertoo Yli-Hingistö asuinsijastaan, joka on ollut hänen kotinsa runsaat viisi vuotta.
Somerolla asuva Aarne-veli kävi ennen korona-aikaa viikoittain sunnuntaisin katsomassa siskoaan Mäntykodissa. Ajoi autolla Härkälästä. Nyt vierailut ovat harventuneet, mutta ei pelkästään koronan takia, vaan että veli alkaa itsekin olla jo iäkäs, 86-vuotias.
– Kyllä se vielä yksin asustelee. Hoitaja käy auttamassa, huolehtii isosisko pikkuveljestään. Toinen veli, Reino, on kuollut.
Ystäviä ja serkkuja käy Liisan luona, mutta harvakseltaan, kun alkavat olla jo ikäihmisiä.
Piirongin päällä on liuta kuvia. Siellä on myös hänen kahden veljensä jälkikasvua.
– Tykkään lapsista. Veljien lapset ja heidän lapsensa ovat minulle kuin omia, kertoo Yli-Hingistö.
Hänelle kuvien katselu on suuri ilo.
– Katso, nyt tuota nenää ja ilmettä. Siinä on suvun näköä, esittelee Liisa Yli-Hingistö Turussa asuvan 7-vuotiaan Vilman hymyä.
– Lähetin kortin ja terveisiä pikkulikalle. Hän aloitti koulun tänä syksynä, kertoilee isoisotäti veljensä vanhimman pojan vanhimman tyttären tyttärestä, Vilmasta.
Liisa Yli-Hingistö ottaa päivän kerrallaan. Koronaan hän suhtautuu vakavuudella, muttei peläten.
– Tarttee noudattaa niitä neuvoja, joita annetaan, muistuttaa hän rajoituksista, käsienpesusta ja muusta koronaohjeistuksesta.
– Mutta aina nekään eivät auta. Täytyy ymmärtää: se on nyt vaan tällaista. Asioita tulee ja menee. Ja jos jokin on tullakseen, niin sitten se tulee. Mutta sitä, jolle ei voi mitään, ei kannata turhaan etukäteen murehtia.
Kova paikka, kun en päässyt äitiä katsomaan
Viime keväänä Maritta Yli-Väärälä oli huolestunut, miten äitinsä pärjää Tervaskannon Toivo-kodissa. Hän tiesi, että Eira Haapala saa hyvää hoitoa. Mutta pelotti, että liki yhdeksänkymppinen sairastuu koronaan, eivätkä he enää kohtaakaan.
Vuosikaudet oli tehty niin, että tytär töitten jälkeen piipahti äidin luona. Tapaamiset alkoivat, kun äiti muutti Pajulasta vanhusten palvelutaloihin. Jos Mallu-tytärtä ei kuulunut, niin äiti soitti, että mihis olet jäänyt. Voileivät olivat valmiina. Juotiin kahvit ja sitten jälkikasvu jatkoi kotiinsa Talvisillalle.
– Mulle oli kova paikka keväällä, kun en päässyt häntä katsomaan. Soittelinhan minä, mutta se ei ollut sama, huokaa Maritta Yli-Väärälä.
Hänestä näkeminen, vieressä oleminen ja kädestä pitäminen on parempaa läheisyyttä.
Eira Haapalan toinen tytär asuu Humppilassa. Hänen kanssaan on muodostunut myös oma tapaamistapa. Tämä käy kerran kuukaudessa äitinsä luona ja vie tämän ulkoilemaan.
Vapuksi oli kaavailtu juhlia, kun Eira Haapalalle tuli 90 vuotta täyteen.
– Piti viedä äiti meille kotiin, pyytää läheisiä kahville ja kakulle. Ne juhlat jäivät.
Kesällä alkoi helpottaa.
– Hoitaja toi äidin ulos. Meillä oli molemmilla maskit päässä. Äiti kysyi, että mikäs kuonokoppa sulla on päässäs. Hän ihmetteli, miksi en tule sisälle ja miksi pitää olla ulkona.
– Äiti on edelleen sama ihminen, mutta ehkä hieman hiljaisempi ja apaattisempi. Voihan se olla yhteydessä siihenkin, että hänen lähimuistinsa on huonontunut. Mene ja tiedä: muistamattomuus voi tässä koronatilanteessa olla vanhukselle helpotuskin, pohtii Yli-Väärälä.
Syksyllä läheiset pääsivät sisälle hoivakotiin vierailemaan. Maskit oli oltava päässä.
– Kyllä tämä on hienoa, että pääsee tänne katsomaan. Täytyy ensin soittaa, niin sitten tulee hoitaja aukaisemaan oven.
– Sitä odottelen, että voisin viedä äidin taas viikonlopuksi kotiin. Viime jouluna hän oli m
eillä. Saa nähdä, miten nyt on, ja saako silloin olla lastenlapsia paikalla. Ei yhtä aikaa monia, mutta joku edes.
Jos haluaa viedä omaisen kotilomalle, se onnistuu. Kotijoukon tulisi olla alle 10 henkeä. Suositus on, että he, keiden luokse vanhus menee, olisivat olleet ennen vierailua sosiaalisessa eristäytyneisyyden tilassa 10 vuorokautta.
– Omaisen tulee kuitenkin pohtia etukäteen asiaa ja tiedostaa, mitä mahdollinen tartunta voisi aiheuttaa asukkaalle ja koko palvelutalolle, tähdentää Tervaskannon osastonhoitaja Mervi Uutela.