Vuonna 2010: Kimmo Hovila teki sota-ajan kirjeenvaihdosta kirjan: Arki, pelko, ikävä ja taistelut tulevat iholle

0
Sodan päättyessä Hovilan lapsikatras oli kasvanut viideksi. Kuvassa Heikki, Kerttu sylissään Jukka, vieressa Marja-Liisa ja takana äidin vieressä Leena ja Riitta.

Somero-lehti 24.9.2010

Teksti Merja Ryhtä

Kimmo Hovilan kokoama kirja vanhempiensa, Kerttu ja Into Hovilan sota-aikaisesta vuosien 1939-1944 kirjeenvaihdosta kertoo, miten sota-aikana kotirintamalla selvittiin arjesta, mutta myös pelättiin omien selviämistä sotatantereella. Työtä ja taistelua oli paljon kummallakin rintamalla. Ikävä ja huoli oli kova.

Kerttu (o.s. Pura) ja Into Hovila olivat olleet aviossa vähän yli kaksi vuotta, kun Into joutui lähtemään talvisotaan marraskuussa 1939. Kerttu oli 21-vuotias ja Into 28-vuotias. Heillä oli kaksi lasta, kolmas tulossa. Sodan päättyessä lapsia oli viisi. Nuorella, vielä kokemattomalla emännällä oli hoidettavana myös Korven maatila. Kerttu Hovila oli yhtä aikaa sekä emäntä että isäntä. Aviomies rohkaisee ja antaa vaimolleen ohjeita kirjeissä.

1.2.1940

Kysyit kevätvehnän siemenistä. Ne olivat niin nokisia, että myin siemenvarankin pois. Ei sellaisia kannata kylvää. Sitäkin enemmän voidaan sitten kylvää ohraa ja hernekauraa, joita on ajovajan vintillä. Niitä ei saa syöttää, eikä myydä pois. Ohraa on säästettävä 15 hehtolitraa siemeneksi. Sikoja on paljon. Millähän saatte ne tarpeeksi painaviksi? Jos saisit jostain ostettua maissia, niin se voisi auttaa. Siitä ei kannata maksaa kuin korkeintaan 2,50 markkaa kilolta. Kun sikojen paino on 80 kg, niin myy ne pois.

Kirjeistä saa tarkan kuvan sen ajan elämästä. Ne kertovat, miten sota kosketti Korven tilan työntekijöitä, naapureita ja Hovilan pariskunnan nuoruuden ystäviä.

– Kaikki eivät palanneet elävinä, mutta näissä kirjeissä he elävät, toteaa Kimmo Hovila tänään perjantaina ilmestyvän teoksensa äärellä.

Kimmo Hovila on kokenut voimakkaita tunne-elämyksiä lukiessaan näitä kirjeitä. Sydänveri on ollut mukana.

– Olen ollut hiljaisena seuraajana vanhempieni elämässä. Sota-aika tuli esiin hyvin todellisena. Mitään niin syvältä kouraisevaa, kuin sota, ei ole Suomessa tapahtunut minun elinaikanani, toteaa kirjan kokoaja hiljaisena.

1.7.1941

Rakas Into! Päivää taas pitkästä aikaa! On se hauskaa saada lähestyä näin kirjeellä. Aamulla lähetin kyllä kortin kenttäpostissa. Tahtoo vaan tulla ikävä, vallankin näin iltasella, kun lapset jo nukkuvat. Päivät kyllä ovat menneet aivan huomaamatta kuin hurahtamalla. On se hauskaa, kun ryssä saa selkäänsä kunnolla. Sen he ansaitsevat kaiken lopuksi. Pelkään, että menetän sinut. Se tunne on aivan liian suuri. Koeta nyt säilyä siellä ehjänä. En tahdo enää osata rukoillakaan tarpeeksi. Kaipa se on kuitenkin niin, että ennemmin tai myöhemmin jokaisen on kuoltava. En sitä vielä kovin sure, koska te täytätte siellä suurta isänmaallista tehtävää. Eihän meillä kotonakaan olisi turvaa, ellette te siellä sitä turvaisi. Ei tämän sodan luulisi kauan kestävänkään, kun koko Eurooppa on ryssää vastaan. Ostanko itsesitovan leikkuukoneen vai tavallisen suomalaisen? Kaksi viikkoa voin vielä odottaa vastaustasi. Tavallinen maksaa 9000 mk, itsesitova 15 000 mk. McCormingeja ei saa.

Pajulassa oli sodan aikana sota-vankeja, Korvessakin heitä oli. He osallistuivat tilan töihin, leikkivät lasten kanssa ja tekivät heille leikkikaluja. Kimmon sisaret Leena ja Riitta (nykyisin Virta ja Torkkomäki) ihmettelivätkin, miten isä voi ampua niin mukavia ihmisiä, venäläisiä. Sodan järjettömyys tulee esiin: Isot herrat asettavat kansat vastakkain.

Kimmo Hovilan kunnioitus vanhempiaan ja koko tuon ajan sukupolvea kohtaan nousi entisestään. He hoitivat Suomen ja sodan asiat yhteisvoimin.

– Kirjeistä huomaa, miten yhtenäinen ja päättäväinen Suomen kansa oli talvisodan syttyessä.

Kimmo Hovila kysyi äidiltään, miten niistä kaikista koettelemuksista selvisi. Sukulaisia, tuttavia ja kyläläisiä haavoittui ja kuoli ympäriltä. Vastaus oli: Ei ollut muuta mahdollisuutta. Palaset koottiin ja yritettiin jatkaa.

– Ihmisen psyyke on sellainen: opimme sopeutumaan nopeasti. Ihminen suree, minkä suree ja ottaa sen jälkeen toivon askeleita eteenpäin.

Kirjeissä näkyy myös se, miten korkeampaan voimaan luotettiin epätoivon hetkellä. Viesti: Muista siunata itsesi tai Siunausta, oli useammassa kirjeessä.

26.2.1940

Kerttu rakas! Terveiset taas ja kiitos paketista, jonka sain eilen. Se oli lähtenyt 12. päivä. Olemme vielä etulinjoilla. Melkein kaksi viikkoa olemme jo täällä olleet ja näinä päivinä pitäisi meidän päästä välillä rintaman taakse. Olisi mukava päästä välillä vähän rauhallisemmalle paikalle. Kranaatteja on satanut kovin ja monta miestä on haavoittunut. Korjaamon omistaja Sjöblomin Kalle Joensuusta on kaatunut. Tuttuja haavoittuneita ovat Ali-Yrkkön Tauno, Aarikan Aimo ja Kaljolan Kaino.

Minä olen säilynyt ehjin nahoin ja toivon Jumalan avulla säilyväni edelleenkin. Hartain toiveeni on päästä vielä joskus siviiliin. Tuskin muuten niin paljon mieli kotiin tekisikään, ellei olisi sinua ja lapsia. Niin paljon teistä pidän. Mitä kauemmin olemme yhdessä olleet, sitä enemmän olemme toisiimme kiintyneet. Oi, kun tulisi se päivä kun näkisi sinut vierellä ja lapset ympärillä. Itku meinaa päästä isolta mieheltä, mutta ei auta, pää pystyyn. Jumalan avulla jaksamme kestää tämän koettelemuksen. Ollaan toivossa, että vielä on onnellisiakin päiviä. Terveisin sinun Intosi.

Vuosien harjoitus kirjeen kirjoituksessa alkoi näkyä. Kirjeet pitenivät, tulivat henkilökohtaisemmiksi ja tunteet paistavat esiin.

– Äiti pyytää isää kirjoittamaan lemmestä. Sodan alkuvaiheessa se ei isältä onnistunut. Hän sanoi olevansa liian vanha siihen, mutta kyllä hän oppi senkin taidon, hymyilee Kimmo Hovila.

Useamman vuoden kestäneessä kirjaprojektissa ovat olleet mukana myös Kimmo Hovilan sisarukset. Kun heidän isänsä kuoli vuonna 1988, äiti antoi lapsilleen yli 200 kirjettä tai postikorttia. Sisarukset tiesivät luettuaan ne, että heillä oli edessään aarre ja harvinaisuus. Kimmon sisko Arja Hovila ja veli Jukka Hovila tallensivat kirjeenvaihdon tuolloin sähköiseen muotoon. Kun Kerttu Hovila kuoli vuonna 2006, löytyi vielä 100 kirjettä lisää. Ne Kimmo Hovila digitoi. Tekstien viimeistelyssä apuna olivat Kimmon sisar Marja-Liisa Ruohonen ja veljensä Jukka Hovila. Tiimityöskentely on ollut tiivistä.

Kirjassa on mukana Inton ja Kertun välistä kirjeenvaihtoa, mutta myös heidän muilta sota-aikana saamiaan kortteja ja kirjeitä. Kirjeiden väliin Kimmo Hovila on lisännyt asiatietoja tapahtumista. Niitä hän on koonnut eri lähteistä. Kerttu ja Into Hovila kertoivat aikoinaan sota-ajan tapahtumista. Vanhemmilla sisaruksilla on muistikuvia ajalta. Kimmo Hovila on haastatellut Korvessa sota-aikana työssä olleita henkilöitä, muun muassa Niilo Fonsellia.

– Kirjeistä huomasi, että rintamalla olevat tiesivät lähitaistelut, mutta kokonaiskuva sodasta oli hatara. Sotilaat toivoivatkin, että heille lähetettäisiin sanomalehtiä. Talvisodan aikaisissa kirjeissä oli sotasensuurin tarkastusleima melkein jokaisessa lähetyksessä. Jatkosodan kirjeissä näin ei ollut. Inton ja Kertun kirjeenvaihdossa kerrottiin jopa odotettavissa olevasta hyökkäykseen lähdöstä.

Sensuurin tärkein merkitys oli estää tappiomielialan leviämistä. Jatkosodan alussa ei ilmeisesti tässä asiassa ollut ongelmaa. Menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseen oli vahva yhteinen tahto.

14.9.1941

Rakas Kerttu! Terveiset täältä Syvärin takaa. Kiitos kumisaappaista. Ehdin saada ne parahiksi. Lähdimme hurjalle retkelle ryssän selän taakse Syvärin toiselle puolelle. Olemme olleet jo kolme vuorokautta. Hurjasti on tapeltu koko ajan. Ei ole voinut kirjoittaakaan, kun ei ole saanut postia pois. Vasta nyt saan kirjeen lähtemään, jos pystyn kymmenessä minuutissa kirjoittamaan. Huonoja uutisia kuuluu: Dammertin Esko kaatui 13. päivä ja Jantusen Olli 12. päivä. Seppälän Olavi haavoittui lievästi käteen. Toivosen Sulo Ihamäestä ja Aarre Hurmerinta kaatuivat. Muita tuttuja ei kaatunut. Itse voin hyvin. Tänä iltana kai selitään täältä pois. Kirjoitin aamulla kortin, jossa ilmoitin Jantusen kaatumisesta. Leo otti Eskon kamppeet, valokuvauskoneen, kellon ym. Esko ei kuollut heti. Sain juuri kuulla, että vasta matkalla sairaalaan hän oli kuollut. Hei taas! Älä ole huolissasi. Kyllä pärjään! Into

Kimmo Hovila aikoi aluksi kirjoittaa yhtenäisen dokumentin isänsä sotaretkestä jatko- ja talvisodassa. Myös kotirintama ja Korven tilan kohtalo tuntui mielenkiintoiselta tarinalta. Kirjeistä tuli kuitenkin se tärkein lanka, joka johdattaa lukijaa.

Ensin Kimmo Hovilaa arvelutti, voiko niin henkilökohtaisista asioista tehdä kirjan. Hän testasi lukemalla dokumentteja muille. Hän huomasi, että aihe kiinnosti. Samanlaisia kokemuksia oli ollut muillakin. Se toi kuulijalle omat muistot pintaan ja kosketti.

– Tämä ei ole mikään sotahistoriateos, vaan tunnelmien tulkki. Sota-aika oli kovaa, mutta pienistä asiosita saatiin iloa ja hauskuutta, myös rintamalla.

Linjojen edessä on hernepelto ja perunamaa. Yön aikana voi hyvin käydä hakemassa päivän muonan. Tästä pellon läpi kulkee pieni joki, ryssän puoli jokea on kesantona. Ryssää vähän harmittaa, kun meillä on paremmat ruokamaat. Tuppaavat yön aikana tulemaan meidän puolelle varkaisiin. Eilen tähän pellolle tuli ryssän puolelta pari lehmää ja vasikka. Tuli kova kilpailu ryssän kanssa, kuka elukat omistaa. Ryssä kilisteli kovin kelloa, me koetettiin muuten vietellä. Lopulta vasikka tuli sen verran metsän puolelle, että Esko (Dammert) pääsi kaulaan kiinni. Ei muuta kuin vähän kivellä päähän ja nahka pois. Saatiin illalla hyvä keitto uusien perunoiden kanssa.

Kirjaprojektin aikana Kimmo Hovila ymmärsi, miten ihmisen kohtalo on hiuskarvan varassa.

– Isä pelastui monta kertaa. Luoti meni läheltä ja moni kaveri vierestä. Ihmiselämä on sattumaa, toteaa Hovila ja sanoo oman elämänsäkin olleen kiinni isän sotaretkestä sekä kahden sodan jälkeen syntyneen sisarensa: Päivin ja Arjan.

Into Hovila haavoittui lokakuussa 1941 ja palasi rintamalle vuoden 1942 alussa. Kesäkuussa 1942 hänet lomautettiin 10 kuukauden ajaksi ja komennettiin keväällä 1943 kouluttajaksi uusille alokkaille. Kotiin Somerolle hän palasi marraskuun puolen välin jälkeen vuonna 1944.