Somero-Seuran jokavuotisen voimainkoitoksen, kotiseutulehti Someron-Joulun sivuilta pelmahtaa esiin menneiden aikojen, ihmisten ja asioiden muistelu sekä kotiseuturakkaus. Tällä kertaa erityisesti osansa saa yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys. Joukolla on tehty Vilma-kansanoopperaa, Somerniemen musiikkiteatteria ja draamakurssilaiset näytelmiä.
Lassi Kantola kertoo, mistä isänsä kanttori Herman Kantola sai idean säveltämäänsä kansanoopperaan. Siemen muhi pitkään, aina 1920-luvun lopulta saakka. Teos toteutettiin lähes talkoovoimin 1980-luvulla Teeriharjulla.
Pekka Alitalo on seurannut Somerniemen musiikkiteatterin menoa yleismiesjantusena. Hänet sai talkoolaiseksi tyttären musiikkiharrastus. Nähdyksi ovat tulleet esimerkiksi Viulunsoittaja katolla, Sound of Music, Maamiehen vaimolaari ja Tunteen palo. Tuntematon sotilas jäi Alitalon mieleen erityisesti, ja näytelmän päätteeksi yleisön kanssa kajautettu yhteislaulu Veteraanin iltahuuto. Pekka Alitalo on miettinyt, mikä voima saa uhraamaan aikaa, vetää harrastajia estradille ja asettamaan itsensä arvostelun kohteeksi. Hän arvelee sen olevan sisäinen tarve, joka on purettava.
Äidinkielenopettaja Tuula Kämi muistelee innokkaita draamakurssilaisia, jotka harjoittelivat näytelmiä esitettäväksi Kärsälän Ruusutilalla. Henrik Ibsenin Peer Gynt, William Shakespearen Kesäyön unelma, Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli ja Zacharias Topeliuksen satu Tuhkimosta sekä lukiolaisen Marjukka Lampon käsikirjoittama Keijut, menninkäiset – metsän tuittupäiset.
Tuula Kämi sanoo kesäkurssien näyttäytyvän mielessään jokaisen kurssilaisen – paitsi roolihahmonsa, myös itsensä etsiskelynä ja mahtavana yhteistyönä. Eläkkeellä oleva lehtori toteaa: ”Kiitollisena muistelen jokaista kesäkurssilla ollutta opiskelijaa, kesän taikaa ja uuden luomista, yhteistä tekemistä.”
Moni tänä aikana pinnalla oleva asia ei olekaan uuden uutta. Sen todistaa Maija Haatajan kirjoitus Mettä-Jussista, Juha Takamaasta (1881-1943), joka eli vaatimattomasti rakentamassaan pikkuruisessa mökissä Kultelan metsäkulmalla, mutta henkisesti rikkaasti ja yhteisöllisesti.
Hänen hiilijalanjälkensä oli pieni ja kevyt. Mettä-Jussi kulki matkoja kävellen ja polkupyörällä. Hän toteutti maanviljelyä pienimuotoisesti ja kalasteli itselle ja muille. Teki tarvitsemiaan koneita ja välineitä itse. Esimerkiksi tappurin ja viskurin, mutta myös pienempiä tarvekaluja, kuten luutia, varpuvispilöitä ja pärekoreja. Leipomaansa leipään hän laittoi vihreää orasta pellolta.
Hänelle olivat tärkeitä kasvit ja eläimet: niille hän ei halunnut tehdä pahaa. Mettä-Jussi auttoi vähäosaisia. Tarina kertoo, että myllyreissuilla hän vei Härkälän vaivaistaloon pienen jyväpussin, laski sen ovenpieleen ja sanoi: ”Täss olis vähän vaivasil.” Hän kävi auttelemassa naapureitaan. Kantele kainalossaan hän saapui surutaloon, soitti ystävänsä muistoksi, mutta ei puhunut mitään. Se oli kunnianosoitus edesmenneelle.
Kaija Parko tuo esille Someron yhteiskoulun rehtori Joel Vilkin rohkeita ajatuksia koulu-uudistuksesta vuodelta 1939. Tällöin Vilkkiä pyydettiin Helsinkiin esittelemään pedagogisia näkemyksiä kokoukseen, jossa suunniteltiin Helsinkiin uudenlaista oppikoulua, jossa humaaninen ja demokraattinen henki pääsisi määrääväksi.
Joel Vilkin mielestä kaiken oikean demokraattisen kasvatuksen A ja O on oppilaiden ja opettajien välillä vallitseva työn ja toveruuden suhde. Jos jokin aine on oppilaalle liian vaikea ja vastenmielinen, voisi nuori uhrata siihen vähemmän kuin niihin aineisiin, jotka häntä kiinnostavat.
Vilkistä demokratian vaatimuksiin kuuluu vastuunalaisuuden kehittäminen. On otettava käyttöön niin sanotun työkoulun menetelmät. Oppilaat on ohjattava omin neuvoin ottamaan selvää asioista kirjaston ja omakohtaisen tutkistelun avulla.
Demokraattisen kasvatuksen kruununa hän piti kasvatusta suvaitsevaisuuteen. Koulussa tuli toimia niin, etteivät nämä arvokkaat ohjeet jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, vaan muuttuisivat eläväksi todellisuudeksi. Hän viittasi Kristuksen opetukseen: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, ja mitä toivotte ihmisten tekevän itsellenne, tehkää sitä myös muille.
Mielenkiintoinen on kirjoitus Näkökulmia Suutelan suvun historiaan. Siinä sukulaiset Tapani Kivinen, Hanna Suutela, Jukka Suutela, Eva Välttilä ja Matti Välttilä sivuavat sukututkimusta, DNA-testejä, Rautelaa ja lähikyliä ja niiden tiloja ja historiaa, Rautelan kylän maankäyttöä ja karttoja sekä muutosta eläinvetoisista peltotyökaluista traktoreihin ja muihin koneisiin. Esille tulee Åvikin lasitehtaan merkitys, joka vaikutti koko paikkakuntaan ja tavallisiin ihmisiin samaan tapaan kuin myöhemmin vaikka Nokia.
Helje Horila kertoo, mitä hän on oppinut kirjoja kirjoittaessaan, kun hän on tutkinut virolaissyntyisen äitinsä Kaija Horilan ja isoäitinsä eli äitinsä äidin Madlena (Leeni) Ploompuu-Vesterisen elämän vaiheita. Helje Horila on lukenut kirjeitä, vieras- ja päiväkirjoja, katsellut albumeja ja piirustuksia ja tutkinut arkistoja. Hän halusi, etteivät asiat jää unhoon, ja että lopputuloksessa kuuluu kohteen oma ja aikakauden ääni.
”Minua viehättää myös kaunis ajatus siitä, että ihminen ei oikeasti ole vielä kuollut niin kauan kuin häntä muistetaan. Kirjoituksissa on ihmiskunnan elävä muisti”, kirjoittaa Helje Horila.
Sota-aika on kirvoittanut muistelemaan. Kalevi Sahlström ihmettelee, miten hän selvisi venäläisten suurhyökkäyksestä heinäkuussa 1944, mutta moni muu menetti henkensä. Sahlströmin äiti kirjoitti kirjeessään rukoilleensa pojalleen Jumalan suojelusta. ”Jumalan näkymätön käsi on ohjannut minua koko elämäni ajan”, toteaa Kalevi Sahlström.
Somerolainen Soili Stark oli sotalapsena Ruotsissa, kuten kolme nuorempaa sisarustaan. Kotiin jäi vanhin veli ja perheen kuopus, alle vuoden ikäinen tyttö. Stark on kirjoittanut menomatkasta helmikuussa 1942, mutta etenkin vaiherikkaasta kotimatkastaan Etelä-Ruotsista Haaparantaan, Tornion kautta Joensuuhun. Kaulassa olevasta lapusta puuttui olennainen: paikkakunta Somero, jonne lapsi piti palauttaa. Siinä luki kylläkin ”Satopään talo”.
”Jostain syystä en muista, että minua olisi missään vaiheessa pelottanut. Luonteeni on varmaan sellainen, että en osaa niin pelätä ja selviän vaikeuksista”, kirjoittaa Stark, jolla on hyviä muistoja Ruotsista.
Äiti halusi tytön kotimaahan muita lapsia aiemmin, koska Soilin oli lähdettävä koulutielle. Seuraavana kesänä muutkin hänen sisaruksensa palasivat Somerolle.
Karjalan evakkojen jälkeläinen Helena Tiainen selvittää oman äitinsä kertoman Heijan perheen tulon Parikkalasta Somerolle 1940. He päätyivät Terttilään Kaapon taloon.
”Äiti on nyt 86-vuotias ja alkaa jo unohdella uusia asioita, mutta vanhat muistot pysyvät mielessä. Perhe sai Somerolla hyvän vastaanoton ja koki sellaista ystävällisyyttä, joka tuossa vaikeassa tilanteessa oli heille hyvä lohtu. Somerolla on edelleen hyvä kaiku”, toteaa Tiainen kirjoituksessaan.
Muistelulla hän haluaa kiittää erityisesti Kaapon sukua, mutta myös kaikkia somerolaisia.
”Teidän luonanne oli kotinsa menettäneiden evakoiden hyvä olla. Ikävästä ajasta huolimatta elämän oli jatkuttava ja siihen tarvittiin muiden tukea ja apua, ymmärrystä ja toivon ylläpitämistä.
Sirkka Jyrän Lähtö-runo päättyy säkeistöön: ”Viivyn hetken portin luona, katson taakse vielä. Lähtöhetken haikeutta kauan tunsin tiellä.” Jyrä on kirjoittanut neljä runoa Someron Jouluun.
Lehti kertoo paljon muutakin, esimerkiksi joulunvietosta, Somero-Seuran ja Somerniemi-Seuran tekemisistä poikkeuksellisena korona-aikana, ja kun on ikävä talkoolaista Antti Mäkelää.
Lehti tuo esille, että kriitikot eivät pitäneet viihdekirjailija Anni Polvaa arvossa, mutta lukijoille hänen tarinansa toivat hengähdystä arkeen. Kaarlo Merimaa tallensi 1800-luvun somerolaistarinoita. Kaija Aarikka oli hurmaava kutsujen hengetär.
Mitä riemuylioppilaat kertoivat vuonna 2020 ylioppilaille ja millainen oli vanhan koulun tunnelma 1960-luvun loppupuolella? Mikä on salaperäinen kiela ja tehokas väärävarsiviikate ja onnistuuko kaivonpaikan etsintä pajunoksalla? 1950-luvulla riitti hommia sokerijuurikaspelloilla ja salaojien tekemässä. Millaista oli meloa Paimionjoella 1947 ja entä ensimmäisellä kotiseutumatkalla Telkkälässä 1990?
Lukupaketti on tuhti.