Kiiruun koulun yhdeksäsluokkalaiset ovat kirjoittaneet äidinkielen tunneilla novelleja ja ottaneet aiheeseen sopivan kuvan.

Novellikimarassa ovat vuorossa Anni Jaatisen ja nimimerkillä A.T. kirjoitettu teksti.


Päätös elämästä ja kuolemasta

Mies makaa asunnon lattialla. On sotkuista: roskia ja pölyä joka paikassa. Seinissä on tahroja, ja haalistunut kukallinen tapetti on repeytynyt pois katonrajasta. Huoneessa on vain sänky, jota ei ole pedattu, nahkainen sohva ja punertava puinen sohvapöytä. On pimeää, koska pimennysverhot peittävät ikkunan. Ainoa valonlähde on avonainen jääkaappi keittiössä.

Herään. Voin pahoin. En muista mitään eilisestä tai edellispäivästä mutta uskon, että en haluakaan muistaa. Nousen ylös lattialta, kävelen epävarmoin askelin sohvalle ja istun alas. Mietin, miten ja milloin elämästäni tuli tällaista ja voisinko vain lopettaa tai edes saada tauon siitä. Edessäni sohvapöydällä näen tyhjiä pulloja ja purkin lääkkeitä — en tiedä, mitä lääkkeitä ne ovat tai mistä olen ne saanut, mutta en välitä. Kaadan kasan pillereitä vapisevalle kämmenelleni, laitan ne suuhuni ja pakotan ne alas kurkustani. Puhelimeen tulee viesti. En avaa sitä mutta näen, että kello on 20.34. Käyn makaamaan sohvalle ja nukahdan.

Kun herään uudelleen, herätyskello sohvani vieressä näyttää 01.07. Menen eteiseen, laitan takin päälle ja otan autonavaimet. Ulko-oven sulkeutumisen ja askeleitteni ääni kaikuu tyhjässä rappukäytävässä aavemaisesti.

Etsin vanhan Toyota Corollani parkkipaikalta, istun autoon ja käynnistän sen. Pääni on täynnä ajatuksia, mutta silti en pysty saamaan yksittäisistä ajatuksista kiinni kunnolla. Lähden ajamaan — en tiedä minne. Sillä ei ole väliä. Mielessäni vain hetken käväisevät ajatukset käyvät läpi vanhaa elämääni. Näen itseni leikkimässä vanhan kauan sitten kuolleen koirani kanssa ja itseni puku päällä, kun valmistuin ammattikoulusta, sekä silloin, kun siskoni meni naimisiin. Ne olivat onnellisia muistoja menneisyydestä. En enää ollut onnellinen, eikä minulla ollut syitä elää. Oli vain syitä kuolla. Ajatukset nostivat kyyneleet silmiini, ja valmiiksi lääkkeistä sumea näköni sumeni entisestään.

Ajoin nyt kovempaa ja puristin rattia niin, että rystyseni olivat valkeat. Helsingintie oli siinä kohtaa suora, ja näin toisen auton valot sen päässä. Siinä pienessä hetkessä tein päätökseni elämästä ja kuolemasta. Painoin kaasua, ja juuri kun toiseen autoon oli matkaa enää muutamia metrejä, käännyin sen eteen. Autot iskeytyivät toisiinsa ja turvatyynyt laukesivat.

Hetken päästä sain tajuni takaisin. Kun nostin pääni, olin näkevinäni turvatyynyssä verta mutta en tuntenut kipua, vielä. Tuulilasi oli rikkoutunut ja lasin sirpaleita oli joka paikassa. En tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Kuulin hälytysajoneuvojen äänet, mutta jotenkin oudon etäisesti, kuin olisin ollut eri maailmassa. Näin sumeita valoja: oranssia valoa lähellä edessäni ja vilkkuvia sinisiä valoja kaukana. En pystynyt liikkumaan ja mietin, kuolisinko kuitenkin vai pelastettaisiinko minut.

Yhtäkkiä tajusin, että toisessakin autossa oli ihminen. Mitä jos hän oli kuollut? Hän olisi voinut olla perheen äiti tulossa yövuorosta odottaen, että saisi nähdä rakkaat pienet lapsensa nukkumassa, mutta nyt hän ei ehkä näkisi lapsiaan enää koskaan. Minun takiani hänen lapsensa voisivat joutua elämään ilman äitiä. Vastaantulija olisi voinut myös olla vain vanha mies, jolla ei ollut perhettä, eikä ystäviä. Toivoin todella, että auton kuljettaja olisi elossa. Muuten minä, joka en ikinä elämässäni tahtonut satuttaa ketään, muuta kuin itseäni, olisin tappaja. Olisin tappanut viattoman ihmisen, joka ei ollut ansainnut kuolla. Asian ajattelu ajoi minut paniikkiin, ja en enää saanut kunnolla henkeä, tai ainakin se tuntui siltä. Sitten kaikki pimeni.

Mies istuu tajuttomana autossa. Hänen toinen kätensä sekä useat kylkiluunsa ovat murtuneet, ja hänellä on lukuisia runsaasti vuotavia haavoja. Rusentuneen konepellin alta tulee savua ja liekkejä. Toisessa autossa istuu nuori nainen. Hänkin on tajuton, ja hänen otsassaan on syvä haava. Ensivaste on saapunut paikalle, mutta ambulanssit ovat vielä pitkän matkan päässä. Paloauton hälytysvalot värjäävät koko maiseman välkkyen sinisenä.

Anni Jaatinen

Merenpohjan alapuolella

Sade on ohut mutta tiheä. Se seuraa tuulta kuin leija. Hupun reunat ovat märät ja liimautuvat kasvoihin. Ällöttävää. Tekee mieli itkeä turhautumisesta. Ja väsymyksestä ja suuttumuksesta ja siitä, ettei tiedä, mitä tekisi. Jokainen päivä tuntuu niin samanlaiselta. Kohta uskon, että aika kiertää ympyrää. Mutta ei se ole mahdollista. Aika valuu vain yhteen suuntaan. Mistä sinä sen tiedät? Hassua, koska tuntuu, että olisin palannut taas alkuun. Alan jo pikkuhiljaa hahmottaa kaavan, jonka mukaan elämäni kuluu.

Potkin kengät jalasta. Niin vihaisesti kuin vaan osaan. Vihani ei riitä paiskomaan niitä käytävän vastakkaiseen seinään, mutta kuvittelen, että teen sen. En tiedä, milloin tulin kotiin. En tiedä, miten päädyin tänne. En tiedä, mitä kello on, enkä tiedä, mikä päivä tänään on. Ajattelen itseni usein elokuvan päähenkilöksi. Tai sivuhenkilöksi, ihan sama. Sellainen syvällinen draamaelokuva. Sellainen, jossa ei ole musiikkia eikä puhuta paljon. Ohjaaja luulee, että sillä tavalla hän tekee siitä jotenkin innovatiivisen. Omalaatuisen ja täysin originaalin. Ohjaaja luulee, että hiljaisuus on estetiikkaa. Piilotettu tarkoitus, syvä ajatus ja että hän näkee maailman eri tavalla kuin muut ihmiset. Hän näkee maailman sellaisena kuin se on: karuna, mutta melodramaattisen kauniina. Luulee. Uskoo.

Tuijotan keittiön ikkunaa. Tarkennan katsettani ikkunankarmin vasempaan yläkulmaan. Keskity. Keskity. Näen hahmon. Pitkän, ohuen, tumman hahmon. Se keinuu ja lainehtii, hajoaa puruksi ja kokoaa itsensä taas. Näen poron. Poro näyttää varikselta. Ei täysin lintu, mutta ei eläinkään. En enää tunne lattiaa jalkojeni alla. Seison lammikossa. Tai meressä. Vesi nousee, ja nyt se on jo kaulani tasolla. Hengähdän varomattomasti suuni kautta ja vesi täyttää keuhkot. Se täyttää verisuonet ja solut. Se pulppuaa ihoni läpi ja me olemme yhtä. Hajoan palasiksi ajatusteni kanssa. Minua ei ole. Minua ei ole täällä.

Nostan äkkiä pääni ja lyön sen hyllyyn. Tiputan sen voimattomana takaisin tyynylle. Hengitän syvään ja katkonaisesti. Tunnen veden keuhkoissani.

Kahvipannu porisee, pärskyy, naukuu ja suhisee. Kaikki, mitä kuulen korvissani, ovat aallot. En saa katsettani irti keittiön ikkunan karmista. En näe porovarista. Näen ohuen seitin. Seitin lanka venyy koko ikkunakulman halki ja yhdistyy hassuun muodostelmaan samanlaisista langoista. Hämähäkinverkko tärisee. Näen, kuinka pieni musta peto-otus kiipeää hitaasti lankaa pitkin kohti uhriaan. Se venyttää aikaa. Kärpänen takertuu yhä enemmän ja enemmän seittiin yrityksessään päästä pakoon. Mitä enemmän ja enemmän hytkyn ja ravistelen itseäni. Mitä enemmän riuhdon käsiäni irti tahmeasta seitistä omaa nahkaani repien, sitä enemmän takerrun, sitä lähempänä iso musta hämähäkki on. Vesi nousee taas. Ravistan päätäni raivokkaasti. En saa silmilläni otetta mistään. Yritän muistaa. Minä olen minä. Minä olen tässä. Olen elossa. Kello on 10:42. Tänään on kahdeskymmeneskolmas ensimmäistä. Lauantai. Horjun pöydän ääreen. Käteni ovat kylmät, sormet kouristuksesta jäykät ja hiestä kosteat. Revin vihosta irti paperin ja vapisevin käsin, rajaan siihen epämuodostuneen ympyrän. Kun töherrän numerot, toistan mielessäni jokaisen. Takerrun niihin, kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Tai kuin kala koukkuun. 1. 2. 3. 4. 4. 4? Ei. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. 12.

Vedän voimalla kaksi tärisevää viivaa ympyrän keskelle säälimättä kynän terää. Se lohkeaa parkaisten. Kello. Piirrä kello. Piirrä kello ja muista missä olet. Katson kelloa. Tiedän, missä olen. Kello näyttää silmissäni normaalilta. En halua ajatella sitä, että vieras ihminen näkisi numerot kellon ulkopuolella ja viisarit paperin alalaidassa.

Illalla pakenen ulos. Ulkona on huuruista ja ilma on terävä ja hileinen. Laahustan leikkipaikalle. Lasten pihalle. Pieni hiekkalaatikko, jossa hiekan seassa kasvaa ruohoa ja päivänkakkaroita vuoden lämpiminä aikoina. Yksi keinuteline ja kaksi matalaa keinua. Istahdan yhdelle. Nousen takaisin ylös. Maa on liukas ja ohuen jäisen kuoren peitossa. Huomaan pettymyksekseni, että lunta ei ole satanut. Jalkani luistavat hiekkatiellä, mutta tunnen, että seison veden päällä. Lyhyt hetki ja nopea hengähdys. Olen veden alla. En nouse pintaan, mutta en vajoa pohjaan. Pohjaa ja pintaa ei ole.

Avaan silmäni ja yhtäkkiä hengitän happea veden sijasta. Olen sängyssä. Digitaalinen kello näyttää verisen punaisin numeroin 2:13. 2:13. 2:13. 2:14. Kurotan käteni ja hajamielisesti tunnustelen yöpöydän pintaa. Ei vesilasia. Yritän olla vilkaisematta kelloon, mutta katseeni karkaa joka kerta. Tuijotan punaisena hehkuvia numeroita. 2:16. Numerot alkavat valua. Kello alkaa valua numeroiden mukana. Olen taas pinnan alla.

A.T.