Yläkoulun yhdeksäsluokkalaiset kirjoittivat novelleja. Tässä Ani Niemisen mielikuvituksen tuote.
Pöllö
Olin iltakävelyllä metsässä, usein myös aamuisin. Menin sinne aina kun pystyin. Vihasin kotona olemista. Metsä oli minun pakopaikkani.
Jokaisella kävelykerralla näin samat asiat uudestaan, mutta silti hämmästyin niistä joka kerta uudella tavalla. Katsoin aina syvemmin yksityiskohtiin.
Monet välttävät tätä metsää henkensä edestä. En tiedä, mikä tässä metsässä on niin karmivaa, päinvastoin. Minusta se on lumoava kaikin tavoin.
Havahduin ajatuksistani, kun kuulin pöllön huhuilevan lähelläni. Yritin etsiä sitä katseellani, mutta pöllöä en nähnyt. En ollut koskaan ennen nähnyt pöllöä, joten petyin. Seisoin pimeällä metsäpolulla hetken liikkumatta, kunnes päätin jatkaa matkaa. Kävelin kädet taskussa eteenpäin, entistä syvemmälle tiheään metsään.
Hetken kävelymatkan johteesta saavuin pienelle kalliolle. Istahdin sen reunalle ja hengitin rauhallisesti. Kalliolta pystyi näkemään vesiputouksen. Tuijotin vesiputousta haltioissani, kunnes kuulin taas pöllön äänen. Etsin sitä taas katseellani, ja sitten näin sen. Se oli lumenvalkoinen. Muita piirteitä en hämärässä pystynyt näkemään.
Tuijotimme toisiamme pitkään. Tunsin kuin sen silmät lävistäisivät minut pian, jos en lopettaisi sen katsomista. En kuitenkaan lopettanut, ja pöllö lensi viereeni. Se näytti kuin olisi halunnut näyttää minulle jotakin. Nousin seisomaan, ja pöllö katsoi minua vielä ennen kuin lensi pois.
En tiennyt, oliko tämä jokin avunhuuto tai jonkun tuntemani ihmisen reinkarnaatio. En yleensä edes tullut toimeen eläinten kanssa. Tunne tästä kohtaamisesta oli outo. Minun oli seurattava pöllöä ennen kuin oli liian myöhäistä. Se tuntui oikealta, joltain merkiltä.
Lähdin kalliolta kiirehtien sinne suuntaan, minne pöllö lensi. Se meni juuri sinne suuntaan, missä en vielä ollut käynyt. Eli vielä syvemmälle metsään.
Juoksin jonkin aikaa, kunnes pysähdyin kuuntelemaan pöllöä. Pöllön huhuilua kuului edestä päin. Tempaisin juoksuun. Olin aika varma, mistä se tuli.
Pujottelin puiden ohitse sulavasti, kuin jokin lepakko. Kuulin taas pöllön huhuilun. Se kuului vielä lähempää, suunta oli siis oikea. Hidastin, kun näin vihdoin pöllön. Se istui ison puun oksalla katsellen viereistä lampea. Lammen vesi oli vihreää. Päätin tutkia lampea tarkemmin. Kyykistyin sen viereen, ja yritin katsoa, jos vedessä on jotakin. Ehkä aarre, kenties?
En kuitenkaan nähnyt mitään. Kävelin lammen toiselle puolelle hitaasti. Pöllö huomasi tämän, ja lennähti viereeni. Se huhuili jotain.
Päätin laittaa käteni veteen. Liikutin sitä vähän joka suuntaan, tunnustellen. Laitoin käteni vielä syvemmäs. Tunsin heti jotakin erikoista. Tartuin siihen ja vedin sen ylös. Säikähdin välittömästi, samalla tiputtaen sen takaisin veteen. Se oli ihmisen käsi.
Katsoin viereeni, huomaten pöllön olevan poissa.
Sitten kuulin poliisiautojen sireenit aivan selkäni takaa. Autojen valot valaisivat kaiken ympärilläni. Käännyin varovasti ympäri käsiäni ilmassa pidellen. Seuraavaksi kymmeniä poliiseja tuli näkyviin, ase minuun kohdistettuna.
Ani Nieminen