Kiiruun koululaiset kirjoittivat novelleja

0

Kiiruun koulun yhdeksänsien luokkien oppilaat kirjoittivat äidinkielen tunnilla novelleja. He ottivat aiheeseen sopivia kuvia, joista ammentaa ajatuksia teksteihinsä.Tässä Vanessa Havulahden ja Jasmin Taivassalon kirjoittamat tarinat.

Muistoja ja tunteita

Kyyneleet eivät tunnu loppuvan. Ne puskevat läpi kuin valtava aallokko merellä. Metsäpolku on kapea ja täynnä pudonneita oksia. Maa on vielä kostea sateen jäljiltä. Mekkoni on revennyt helmasta, ja siihen on tarttunut vähän multaa.
Kävelen lähellä olevan pellon reunalle, vaikka näkökenttäni onkin sumea vetisten silmieni takia. En voinut edes kuvitella Elenan kuolevan näin nuorena. Mutta toisaalta: voiko kukaan ajatella siskonsa kuolevan 18-vuotiaana?
”Elena, katso! Päivänkakkaroita!” huudan siskolleni pellon toisesta päästä. ”Vau! Niiden terälehdistä saisi nätin mekon vaikka pikkuiselle keijulle”, Elena sanoo. Nyökkään ja nappaan päivänkakkaran maasta ja ojennan siskolleni.
”Saanko minäkin päivänkakkaramekon?” kysyn anelevasti. ”Minusta tuntuu, etteivät mitkään päivänkakkarat ole tarpeeksi isoja, jotta niistä saisi sinulle mekon, kun sinä olet jo niin iso tyttö”, Elena sanoo ja katsoo minua. ”Niin olenkin. Olen tosi iso tyttö, kun olen jo seitsemänvuotias”, sanon. Elena hymyilee minulle.
En enää ikinä näe häntä. Ei tämä voi olla todellista. En enää koskaan näe siskoni iloista hymyä enkä enää koskaan kuule hänen ääntään. Hän on oikeasti poissa.
Puut heiluvat mitättömässä tuulessa. Tummat pilvet peittävät taivaan. Vaikuttaa, että kaikki olisi kuin ennen. Paitsi, ettei ole. Mikään ei ikinä enää voi olla samalla tavalla kuin ennen. Silloin kun Elena vielä oli täällä.
Sairaalan odotushuone on hiljainen. Äiti istuu hermostuneena, juuri ja juuri pitäen itkun sisällään. ”Voitte tulla nyt”, sairaanhoitaja tulee kutsumaan meidät. Nousemme ja kävelemme huoneeseen, jossa Elena makaa sängyllä. Hän näyttää surulliselta ja siltä, että hän on itkenyt. Kun hän huomaa meidät, hän nostaa katseensa ja hymyilee. Tällä kertaa hymy ei kuitenkaan tunnu aidolta.
”Elenan kohdunkaulansyöpä on huonontunut merkittävästi, ja joudun valitettavasti kertomaan teille, että hänellä on luultavasti alle vuorokausi elinaikaa”, sairaanhoitaja kertoo. Äiti musertuu isän syliin. Minä lysähdän lattialle. ”Olen pahoillani, mutta ei ole mitään, mitä voimme enää tehdä”, sairaanhoitaja sanoo.
”Äiti. Voitteko olla täällä niin kauan kuin minäkin olen? Se on viimeinen toiveeni”, Elena sanoo hiljaa. Isä nyökkää, koska äiti ei pysty vastaamaan itkunsa takia.
Jalkani pettävät ja tipahdan maahan makaamaan. Itku, joka hetkeksi helpotti, tulee takaisin kaksinkertaisena.
”Anelma! Anelma!” kuulen jonkun etsivän minua. ”Täällä”, vastaan hiljaa ja lyhyesti, sillä pidempää vastausta en juuri nyt pysty tuottamaan. ”Anelma. Oletko sinä kunnossa? Kaikki olivat huolissaan hautajaisissa”, äitini kysyy. Nyökkään ja pyyhkäisen silmäni kyynelistä. ”Tämä vaan ei ole reilua. Ei hän voi olla poissa”, sanon tärisevällä äänelläni ja äitini halaa minua. ”Tiedän”, hän vastaa.

Vanessa Havulahti

Avanto ja tiikeri

Oloni oli rauhallinen. Minua hymyilytti. Kohta monien kuukausien takainen ajatus kävisi toteen. Minä kuolisin.
Lunta oli satanut jo reilusti. Tumma, jäinen vesi tuntui mukavalta. Se ylsi leukaan asti ja yritti täyttää tupakanpoltosta vahingoittuneet keuhkot. Päälläni oli vain äidin siniset farkut, jotka painoivat minua syvemmälle. Äiti oli kuollut kolme kuukautta sitten; siitä lähtien olinkin käyttänyt hänen vaatteitaan, sillä halusin tuntea hänet lähelläni, muistaa hänen tuoksunsa ja lempeän hymynsä.
Mieleeni palasi muisto äidistä: oli alkuilta ja olimme bussissa matkalla Somerolle. Katsoin ulos ikkunasta, mutta en nähnyt kuin oman kuvani sekä vieressäni tummahiuksisen naisen. Hän oli kaunis. Hieman nuhjuisesta laukusta tuli esiin pillereitä. Äiti kääntyi katsomaan minua hymyillen ja sanoi niiden olevan yskänlääkettä. En uskonut häntä.
En enää muistanut, miten jouduin veteen. Vaaleahiuksinen nainen istui jään päällä avannon reunalla. Hänen poskillaan kimmelsivät kyyneleet. Niistä ei ollut tulla loppua. Hän ei reagoinut. Halusin vetää hänet mukanani. Viedä hyytävään veteen. Katsoa hänen pyristelevän, kunnes se lopulta lakkaisi.
Naisesta tuli mieleeni myös muistoja: istuin kivijalkakahvilassa, jossa jokainen hengenveto toi mukanaan leivosten sokerisen tuoksun. Katseeni kiersi asiakkaasta toiseen, kunnes se jäi suoraan edessä istuvaan hahmoon. Hänen päällään oli valkoinen poolopaita ja mustat leveälahkeiset farkut. Pöytämme viereen käveli tiikeri. Se istuutui ja painoi päänsä naisen syliin. Loppu ei ollut totta. Minä hallusinoin.
Minulla oli selkeitä ongelmia. Niitä oli ollut siitä lähtien, kun äiti oli kuollut.
Ongelmia huumeiden kanssa.
Tiesin jo kuolevani tänä yönä. Ajatus ei kalvanut mieltäni toisin kuin useimpia. Se sai oloni rauhalliseksi. En räpiköinyt tai hätääntynyt. Sykkeeni pysyi tasaisena eikä ilmeeni värähtänytkään, kun armoton kylmyys täytti kehoani. Mieleni oli vihdoin selkeä. Kuten elokuvissa – aloin käymään muistoja sekä ajatuksia läpi. Tunsin iloa, surua, vihaa ja rakkautta – kaikkea samaan aikaan. Sitten minä kuolin.

Jasmin Taivassalo

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here