Kiiruun koulun yhdeksännet luokat kirjoittivat novelleja. Tässä yksi niistä, Fredrika Laurilan kirjoittama tarina.
Halusin vain kotiin
Koulu oli juuri loppunut. Olin kävelemässä kotiin päin parin kaverin kanssa. He selittivät jotakin meidän viimeisestä matikan tunnistamme. En kuunnellut. Ajatukseni olivat muualla.
Oli ollut ihan tavallinen marraskuinen tiistai. Ilma oli ollut harmaa, ehkä jopa hieman surullinen. Tunnit olivat tuntuneet pitkiltä, ja kukaan ei ollut jaksanut keskittyä. Olin ollut koko päivän väsynyt, ja ruokalassakaan ei ollut mitään hyvää ruokaa. Kaikki oli muuten ihan normaalisti. Kaikki vain vaikuttivat jotenkin apeilta. En tiedä, johtuiko se väsymyksestä vai marraskuusta.
Minua väsytti niin, etten pystynyt keskittymään, mistä kaverini puhuivat. Katsoin vain ohikulkevaa liikennettä. Havahduin vasta, kun Tilda kysyi: ”Niin, tuuks sä meijän kaa Didimii?” ”No, emmä varmaa haluu tulla, ku muo väsyttää aik paljon. Mut te voitte kyl mennä ilman muoki”, vastasin ja jatkoin matkaa yksin.
Ilma enteili jotain pahaa. Taivas oli harmaa, ja kylmä viima osui suoraan silmiini. Tunsin kuinka sadepisaroita osui kasvoihini. Sadeveden muodostamat purot virtasivat teitä pitkin viemäreihin ja ojiin. Tuuli yltyi. Sade alkoi hakata talojen kattoja yhä kovempaa. Vedin hupun päähäni ja jatkoin matkaa.
Sama lyhyt koulumatka tuntui nyt maailman pisimmältä. Jokainen askel, käden liike, hengenveto ja silmänräpäys oli kuin oma hetkensä. Tuntui, kuin koko maailma olisi hidastunut. Kaikki saattaisi muuttua vain hetkessä.
Havahduin, kun auto ajoi ohitseni. Auton valot olivat niin kirkkaat, että silmiini sattui. Ihan kuin olisin herännyt jostain horroksesta. Oloni tuntui hieman virkeämmältä. Nyt olin vain jotenkin surullinen.
Olin varma, että kello olisi jo melkein puoli neljä. Otin puhelimeni taskusta ja avasin sen. Kello oli vasta viisi yli kolmen. Ajantajuni oli kadonnut kokonaan. Ulkona oli jo pimeämpää. Se johtui varmaan marraskuusta. Oli muutenkin ankeaa ja tummaa, kun ei ollut lunta.
Ilma oli ehkä viilennyt. Sade oli lakannut melkein kokonaan, mutta tuuli ei ollut laantunut. Yhtäkkiä minulle tuli todella kylmä. Aloin etsimään hanskoja laukustani. En löytänyt niitä. Olin unohtanut ne ehkä koululle. Yritin lämmittää käsiäni, mutta se ei auttanut. Laitoin kohmeiset käteni taskuihin. Toivoin, että ne olisivat lämmenneet.
Olin kävellyt lukemattomia kertoja niiden talojen ohi. Samalla tunnistin ne kaikki, mutta tavallaan en. Mietin, kuinka paljon pelkkä koti kertoo ihmisestä. Joissakin oli paljon valoa ja elämää, toisissa taas ei. Kävi tavallaan sääliksi heitä, joilla ei ikinä käynyt vieraita. He vain elävät yksinäisyydessään kuolemaansa asti. Voi olla, että jotkut heistä nauttivat yksinolosta. Minä en. En halunnut sellaista elämää.
Tunnistin sen puun. Tiesin, että olen jo melkein kotona. Alkoi taas sataa. Vesipisarat valuivat kasvojani pitkin. Yritin pyyhkiä niitä jääkylmillä sormillani. Se ei auttanut. Vedin huppua kasvoilleni. Tunsin pistävän kylmää kipua korvissani. Olisin halunnut juosta kotiin, mutta en voinut. Minulla oli niin kylmä, etten pystynyt edes kunnolla kävelemään. Minun jalkani ja käteni olivat aivan kohmeessa. Tuntui, kuin olisin jäätynyt sisältä päin.
Minulla oli niin kylmä, että minun piti pysähtyä hetkeksi. Viiltävä tuuli osui silmiini. Silmäni alkoivat vuotaa. Matka tuntui niin raskaalta, että olisin halunnut itkeä. Tunsin oloni heikoksi ja haavoittuvaiseksi. Yritin kerätä itseäni ja huomasin, kuinka nieleskelin itkuani. En halunnut murtua nyt. Halusin vain kotiin.
Näin kaukaa meidän terassimme valon. Tiesin, että olisin pian kotona. Se sai minut hieman paremmalle tuulelle. Sain kasattua itseni ja pystyin jatkamaan matkaa.
Aloin etsimään avaimiani. Minun käteni olivat aivan kohmeessa, ja tärisin. En löytänyt avaimiani mistään. Muistin hämärästi nähneeni ne aamulla pöydälläni. Ne kai unohtuivat siihen. Se tuntui maailmanlopulta. Yritin vielä etsiä avaimia, mutta en löytänyt niitä.
Säikähdin, kun puhelimeni alkoi väristä. Joku soitti minulle. Kylmä tunne lävisti koko kehoni. Otin puhelimeni taskusta. Se oli äiti. Toivoin, että hän sanoisi olevansa tulossa. Vastasin, ja nostin kylmän puhelimen korvalleni.
Puhelu ei kestänyt kauaa. Painoin punaista. Olin hetken aivan hiljaa. En saanut kunnolla henkeä. Puhelin tipahti kädestäni. Kyyneleet alkoivat valua pitkin kasvojani. Polveni pettivät. Lyyhistyin maahan. Itkin lohduttomasti. Oloni oli samaan aikaan tyhjä, mutta päässäni liikkui tuhannet ajatukset. En voinut enää tehdä mitään. Isä oli kuollut.
Fredrika Laurila