”Hauskinta oli istua rivinteerillä, missä jätkät jaskuttivat omiaan ja likat kuuntelivat komoa korvat ummessa.”
He olivat Morkun lapsia. Yksi oli ”viidennen kerroksen tyttö” Kaija Keränen, joka asui arvoituksellisen Morkun tienoilla Tampereella 1952–1962. Keränen on kirjoittanut muistoistaan viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan, Pispalan Morkku.
Hänen kotinsa oli kuuluisalla harjulla viidennessä kerroksessa, jossa hän asui yhdessä isänsä Juhanin, äitinsä Siirin ja veljensä Pertin kanssa. Kolmas sisaruksista Jaakko syntyi 23 vuotta myöhemmin.
Isän ” neuvostoliittolaisella Moskva-kameralla sai kirkkaita mustavalkoisia kuvia, joissa valot ja varjot eivät pettäneet koskaan. Kone oli isäni ylpeys. Sen haitarirunko helähti auki, ylösnostetulla luupilla ja pyörää rullaamalla ihmiset, maisemat ja tiet kohdentuivat kerralla. Räps!”
Kuvat ovat teräviä. Niin ovat myös Kaija Keräsen muistot. Kirjan alkupuolella törmää sanoihin rollikka-auto ja rollikkapysäkki. Myös muodossa trollikka.
– Se oli johdinauto. Kaupungin sähkölinjat kulkivat katujen yllä, sen katolla oli sarvet, jotka pakkasella romahtivat sähkölinjalta alas. Kuski vain köpötteli ulos, nosti sarvet ylös ja taas matka jatkui. Auto oli hirmisen ympäristöystävällinen, mutta kömpelö, koska se kulki linjoja pitkin. Talvella johtimista oli ilotulitus, kipunoita ja kaikkea.
Historioitsijana Kaija Keränen kertoo pohtineensa paikkaa, missä he lapsena leikkivät. Se oli Morkku.
– Morkku oli vanha ”Harmaa tukkitie”. Nostolavasysteemi, jolla tukkiniput siirrettiin Näsijärveltä Pyhäjärvelle. Ala-Pispalassa oli Tunksu, eli ”Punainen tukkitie”. Tunnelirööri, jonka läpi johdettiin vesi, jota pitkin laskettiin tukit. Ne ovat Pispalan kaksi kummallista nähtävyyttä.
1800-luvulla rakennettu Harmaa tukkitie oli purettu epäkäytännöllisenä ja kalliina. Purkamisen jälkeen harjussa olevaa Uraa, viiltoa/haavaa, alettiin kutsua Morkuksi. Ura siksi, että suuaukolla Näsijärvellä oli Uran Saha.
– Morkussa oli kaikenlaisia jäänteitä: raudanpaloja, lasinsiruja, kengänrajoja, myrkkypulloja, saranoita… Rinteestä oli aikanaan purettu taloja, kun uoma oli kaivettu tukin nosto- ja vierittämislaitetta varten. Se oli Aarreaitta, jossa oli kaikkea mahdollista.
Morkussa kasvoi pujoa, sireenipensaita. Reunat valuivat alas. Oli kalkkivijuonteita, josta pojat lohkoivat liitutarvikkeita, joilla piirreltiin talojen kivijalkoja. Leikeissä olivat yhdessä ”jätkät ja likat”, ei kakruja eikä kakaroita. Morkusta ei ole kuvia. Se oli liian iso kuvattavaksi.
Oli rottasota. Nyysityn ilmakiväärin sateenkaarenvärisillä tupsukudeilla ammuttiin roskalaatikosta purovesiä pakoon tunkevat rotat. Saaliit pantiin toiseen jäteastiaan ja palamaan bensalla. Liekit paloivat sinisinä.
Jätelaatikon tyhjensi talikolla Rajaportin paskakuski. Verkkoaidalla renkkuvat lapset saivat jalat alleen ja syöksyivät pakoon. ” Ernomane haisu! Nokka umpeen, jos ehrit!”
Pispalan talot oli rakennettu rinteille. Tontit oli pengerretty tuetuilla rivinteereillä, myös tiet ja polut. Pispalan punaiset graniittikivet olivat pinossa ja järjestyksessä. Väleissä ei ollut lainkaan maata. Rakentamistapa tekee Pispalasta Suomessa hyvin erityisen.
1950-luvulla kuvien ottamisessa tuli täyskatkos. Niitä ei ole.
– Oli sodanjälkeinen aika ja miehet tulivat sodasta ja olivat ärsyyntyneitä. Lapsia kasvatettiin remmillä – tyttöjä sillä pehmeällä puolella ja poikia solkipuolella. Saatiin ”remmistä”. Yksi kohtaus on kirjassa.
Isä oli kuitenkin taiteellinen. Hän alkoi kuvata ylhäältä viidennestä kerroksesta näkymiä, joita on ollut monissa mainoksissa. Pertti-veli on ottanut kirjaan rinnakkaiskuvia siitä, miten maisema on muuttunut.
Harjulle on noussut komeita taloja, joista on näkymä nojatuolissa päätä kääntämällä sekä Näsijärvelle että toiseen suuntaan Pyhäjärvelle.
Kuka tahansa voi tehdä kirjan. Kaija Keränen päätti, että kun on vapaus ja välineet, niin kirjan pitää olla kaunis. Sen pitää poiketa äänikirjasta.
Jokainen voi olla kirjoittaja. Siksi kirjoittajan velvollisuus on kertoa, mitkä ovat kirjan heikkoudet. Sitä kirjailijat eivät aina kerro.
– Esimerkiksi Kyllikki Helenius kirjoitti 20 vuotta sitten Pispalasta kuvauksen. Siinä on paljon 20-luvun kuvia, mutta 50-luvun kuvat puuttuvat. Tämän kirjan heikkous on, että tarinan voi alkaa lukea mistä tahansa. Ei ole juonta, sitä voi lukea pitkin ja poikin. Siinä ei ole yhtään johtohahmoa, joka pitäisi olla juonen kannalta.
– On kolmen pojan kopla: Jorse, Riku ja veljeni Pepe. Se on lasten kasvutarina, tarina kollektiivisen joukon kasvamisesta. He lähtevät montusta. Kirjan rakenne on mietitty niin, että aluksi lapset leikkivät yhdessä. Eivät he edes tajua, kuka on kenenkin lapsi. Leikitään yhdessä, tehdään jekkuja. Sitten on perheet, joihin jokainen alkaa kiinnittyä.
Kirjassa kerrotaan myös kodeista ja kielestä.
– Me asuttiin A-rapussa. Koska kirjassa pitää olla lukijalle struktuuri, niin A-rappu kerrotaan kokonaan: kaikki ihmiset ovat ahtaassa. Mutta kun mennään yläpihalta alapihan alapihalle, siellä ovat Niemiset, Olga-rouva, Saaristo, Välimäet.
Talot ovat eroteltuina, tulee väljyys.
– Halusin kertoa, missä on ahtaus ja ihmiset päällekkäin. Vaikka kodit olivat moderneja, vesijohdot ja kaikki, niin Pispalan jyrkissä rinteissä ja puutaloissa ei sellaisia ollut. Vanhempana sosiaalistutaan yli Pispalan valtatien ja mennään erilaisiin kerhoihin, kouluun, elokuviin.
– Kansakoulu kristillis-siveellisti Pispalan villilaumat, lapset. Rivinteerien verkkoaidoilla roikuttiin yhdessä, leikittiin, räkä valui nenästä. Se yhteisöllisyys oli hyväksyvää ja sallivaa. Oli monenlaisia perheitä.
Keränen halusi kirjaan Pispalan murteen, kaupunkislangin, jota puhuivat miehet ja pojat. Tytöt ei koskaan, vain muutamia sanoja.
– Pojat alkoivat vääntää varhain sellaista omaa ”jätkäkieltä”. Aivan samoin kuin Helsingissä. Klassinen kansakoulukieli tarttuu tyttöihin, he eivät käytä sitä murretta, kuten pojat. Veljenpoikani käyttävät vieläkin. Kieli yhdistää.
Pispalan mystifiointi, pitäminen vasemmistolaisena, on kiusannut Kerästä. Vasemmistolaisuus oli pinnassa vuosisadan alkupuolella, ei enää sotien jälkeen.
– Pispalaa on väkisin pidetty vasemmistolaisena ja punaisena. Se tietty mystisyys on tarttunut rokkareihin, taiteilijoihin, näytelmäkirjailijoihin, mitä siellä nyt viihtyy tai sinne muuttaa – ovat vedentuomia, junantuomia.
– Kuitenkin aito Pispala jo sodan jälkeen, josta tämä kirja ja kuvat kertovat, oli keskiluokkainen ja keskiluokkaistumassa. Se oli vaurastumassa. Jokainen unelmoi vesijohdosta, viemäristä ja sisävessasta.
Miehet kävivät töissä, myöhemmin myös naiset.
– Naiset ompelivat lapsille vaatteita. Niistä oli aina pula. Joka huushollissa oli ompelukone. Se oli eräänlainen työväestön pikkuinen yläluokka. Sitten naiset menivät myymäläapulaisiksi ja tehtaisiin töihin. Lapsille laitettiin avain kaulaan – että olkaa.
Tänä päivänä Keräselle tulee mieleen, että ne naiset jotka istuvat kotonaan, katsovat lapsiaan, kuvaavat heitä nettiin ja someen, on eräänlainen ”löysä naisluokka”, joka ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tulee.
– 50-luvulla he istuivat ompelukoneen ääressä. Ei ollut urheiluvaatteita eikä mitään muutakaan päälle pantavaa.
Sota yhdisti Suomen kansan. Kirjan lopussa on pieni kertomus, Kylässä.
– Leo Suonpää oli aito kommunisti, joka istui 30-luvulla vankilassa. Sodan aikana hän ei päässyt rintamalle. Myöhemmin hän oli kaupunginvaltuutettu, kansanedustaja ja liikenneministeri. Toisesta tyttärestä tuli lääkäri ja toisesta matemaatikko.
– 1962 oli ohjuskriisi. Jätkät keskusteli: ” onks teirän kellarit munalukossa?” Ja ”onks teillä riisiä, kahvia tarpeeks?”. Me tytöt kuunneltiin ympärillä. Joku sanoi: ”no kommarit tulee ja ottaa kaiken, ja remareille ei jää mitään”.
Poliittisen ristiriidan Keränen huomauttaa olleen Skdl:n ja Sdp:n välillä aina.
– Joka ikinen tamperelainen työläinen luki Kansan-Lehteä, sekä Aamulehteä, joka oli kokoomuksen valtalehti. Tampereella oli syvä yhteisymmärrys, aseveljeys.
Kokoomus ja sosiaalidemokraatit rakensivat kaupunkia yhdessä.
– Se suurin ero oli kahden vasemmalla laidalla olevan puolueen välillä. Se näkyi lasten juttelussa ja ne juttelivat ihan oikein.
– Nyt kun olen kävellyt Pispalassa, joku on kysynyt, miltä tuntuu kun siellä on tosi kalliita ja kauniita asuntoja, hienoja systeemeitä, terasseja. Olen sanonut, että se on ihan hyvä kehitys. Ihmiset haluavat parempaa elämää, menestystä. Jos perusasiat ovat kunnossa, et voi kaivaa sitä mystiikkaa, rämettynyttä taiteilijanostalgiaa, enää esille jostakin vanhoista rakenteista.
Onhan niitäkin.
– Sellainen kunnostaminen vaatii vain niin paljon. Pispala on aina ollut monimuotoinen, siellä on tehty ahkerasti töitä ja siellä on ollut monenlaisia perheitä, jotka ovat laittaneet lapsensa kouluun. Ja niistä lapsista on tullutkin jotain. Maailmankansalaisia.
Pispalassa pidettiin syrjäsilmällä jokaisesta huolta.
Kaija Keränen
- kävi koulun Hämeenpuiston Tipalassa
- opiskeli Turun yliopistossa, valmistui filosofian maisteriksi ja historioitsijaksi
- eläkkeellä opiskellut taidehistoriaa
- kirjoittanut kirjoja Someron paikallishistoriaa, Pitkäjärven (2014) ja Pajulan (2016) kylistä sekä Someron yhteismetsän perustamisesta ja metsätaloudesta (2018)
- tekee töitä Lehdonsuon tilan emäntänä Lahdenkylässä