Aion nyt käyttää surutta hyväkseni tätä julkaisukanavaa ja mahdollisuuttani kirjoittaa siinä. Vähän sillä tavalla kansanradiomaisesti. Kirjoitan kaikki kiitokset, toivotukset ja terveiset, jotka ovat ajankohtaisia. Ei ole vielä kukaan koskaan kieltänyt sitä tässä tekemästä. Asian laita saattaa toki muuttua jatkossa, mutta täältä pesee nyt kuitenkin.
Ensimmäisenä: Hyvää syntymäpäivää tänään kolmivuotiaalle rakkaalle kummipojalleni Miikolle Rovaniemelle! Olet kultaakin kalliimpi. Emme näe kovinkaan usein, mutta siitä huolimatta olet minulle hirmuisen tärkeä. Paljon halauksia ja suukkoja ja huimia vauhteja pulkkamäkeen! Terveisiä myös äidille ja isälle.
Toiseksi: Tätä kirjoittaessani katselen sivusilmällä kuinka kaksikuinen tyttäremme nukkuu isänsä sylissä. Tuossa turvallisessa sylissä hän on saanut nukahtaa päiväunilleen aina synnytyssairaalasta saakka. Sitä ei mikään korvaa. Olen tästä hirmuisen iloinen ja onnellinen. Paljon on siis tapahtunut viime vuoden aikana tässä osoitteessa. Päällimmäisenä tämän lapsen odottaminen ja syntymä.
Isien ja tyttärien suhde on ainutlaatuinen. Sitä on myös suhde omaan isääni. Se pitää sisällään melkein kaikki ne tunteet, joita elämässä tulee vastaan. Viime aikoina päällimmäinen tunne on ollut kiitollisuus. Isäni on auttanut minua enemmän kuin olisin voinut toivoa tai ajatella. Ilman hänen apuaan olisi ollut hankalaa ja jaksaminen melkoisella koetuksella. Toivon kovasti, että hän voisi nauttia vaarina olemisesta ja saisi poimia päältä parhaat hetket, että jatkuva huolehtiminen helpottaisi.
Kolmanneksi: Tämän pandemian aikana ei ole voinut nähdä normaalisti läheisiä. Ystäviä on kova ikävä ja yhteistä aikaa heidän kanssaan. Minulla sattuu kuitenkin olemaan maailman parhaat ystävät. He ovat pitäneet yhteyttä ja kyselleet kuinka menee, kun itse olen ollut vauvakuplassani, enkä ole niin jaksanut soitella. Ystävien yhteydenpito on ollut ja on jatkossakin tärkeimpiä voimavaroja elämässä.
Minulla on myös aivan ainutlaatuinen veli. Loppuraskausaikanani hän soitti joka päivä ja kysyi onko kaikki hyvin. Tykkäsin tai en. Soittaa hän vieläkin usein, mutta jos tahti olisi sama kuin tuolloin, saattaisin ehkä jo mainita jotakin asiasta.
Äitini olisi ollut kätilön lisäksi ensimmäinen ihminen, jonka lapseni olisi nähnyt tähän maailmaan synnyttyään, jos siis olisi jotakin nähnyt. Se kertonee tarpeeksi.
Syntymät ja kuolemat ovat elämässä varmaankin niitä suurimpia koettuja asioita. Niissä hetkissä toivoisi, että pystyisi myös itse olemaan läheistensä tukena ja läsnä. Välillä siinä varmasti onnistuu paremmin ja välillä huonommin, mutta pääasia on, että kuitenkin yrittää ja haluaa. Ja aina pitäisi olla aikaa kysyä, mitä kuuluu.
Lopuksi haluaisin vielä lähettää lyhyet terveiseni rapakon taakse presidentti Donald Trumpille , kun siihen kerta näin hyvä mahdollisuus on: An ny jo olla.
Kira Kauppi
toimittaja, yrittäjä