Somero-lehti 28.1.2011
Teksti ja kuva Eija Komu
Nykyään Salossa asuva Pirkko Raitasalo tekee senioripäivinään väitöskirjaa. Sen pohjana on hänen laaja haastattelumateriaalinsa muolaalaisten nuorten seurustelukulttuurista. Haastattelujen tuloksia voitiin lukea jo teoksesta Katsel ain minnuu. Kirkonpenkiltä tanssilattialle (2004). Näkökulma on säilynyt kansatieteellisenä. Pirkko Raitasalon erityismielenkiinnon kohteena on nyt tanssimusiikin merkitys ja kehkeytyminen.
– Olen pohjimmiltani karjalainen siirtokarjalaisten juurieni vuoksi, mutta Someroon ihastuin 1976. Minua kiinnosti sekin, että Somerolle tultiin tanssimaan Helsingistä saakka. Ämyri ja Esakallio olivat vetovoimaisia tanssilavoja.
– Somero on oma kulttuurialueensa. Sen on mahdollistanut ja sitä on pohjustanut myös Unto Monosen kädenjälki, Pirkko Raitasalo totesi.
1920-1930 -luvulla Muolaa, Unto Monosen synnyinpitäjä, loi pieniä orkestereita vinhaa vauhtia. Muolaa oli paritanssin keskus. Pirkko Raitasalon tutkima muolaalainen kihuperinne oli jo olemassa Unto Monosen syntyessä 1930, joten Unto Mononen sai elää suotuisassa maaperässä.
– Olen käynyt kaksi kertaa Unto Monosen synnyinkylässä Oinaalassa Muolaanjärven rannalla. Sielu lepää siinä maisemassa.
– Unto Monosen musiikki muistuu aina mieleen, kun astuu niille seuduille, vaikkei säveltäjä itse karjalaisuuttaan korostanutkaan. Unto Monosen elämä on niin arvokas, että sitä pitäisi tarkastella monitieteellisesti. Kannamme hänen muistoaan mielessämme, muistutti Pirkko Raitasalo tunnetta kaihtamatta.
Pienestä laulusta suurempiin
Helsinkiläinen Petteri Pelkki on perustanut valtakunnallisen Unto Mononen -yhdistyksen 1993. Yhdessä toimittaja Heikki Metsämäen kanssa hän kirjoitti Monos-elämäkerran Satumaa. Unto Mononen – Elämä ja laulut (1997). Ammatiltaan Petteri Pelkki on taikuri.
Velhomainen oli myös hänen intensiivinen ja innostunut otteensa Unto Monosen tuotannosta. Näytteenä kuultiin jopa Unto Monosen kitaransoittoa. Näppäily oli hänen tavaramerkkinsä. Se tiedettiin myös Somerolla Lahden kylässä, jonne Monoset asutettiin:
– Unto Mononen soitti Tico ticoa kitaralla, kun muut tekivät heinää.
Kitaran Unto Mononen joutui valitsemaan, kun kohtalon arpa osoittautui hänen omalla kohdallaan todellakin arvaamattomaksi. Hänestä piti tulla laulusolisti, mutta kurkkutulehdus ja sitä seurannut epäonninen leikkaus romuttivat haaveen.
Säveltäjän levytysura alkoi 1950 Pentti Halmeen tulkitsemasta Pienestä laulusta, mutta jo viiden vuoden kuluttua esteitä alkoi tulla. Suomessa alettiin tehtailla käännösiskelmiä, ja 1950-luvun loppu oli Unto Monoselle vaikeaa aikaa.
– 1960-luku ennakoi jo muutoksia orkestroinnissa. Sen välisoitot ovat monimutkaisia ja hienoja. Siksi kutsun tällaisia sävellyksiä sinfonisiksi tangoiksi. Hänen melodisuutensa uudisti tangoa, analysoi Petteri Pelkki.
Valtakunnan tietoisuuteen
Unto Mononen tuli Suomessa laajasti tunnetuksi osallistuttuaan 1960 iskelmäsävellyskilpailuun. Hänen säveltämänsä ja sanoittamansa, Brita Koivusen tulkitsema jazziskelmä Polttava liekki voitti kilpailun: ”Niin päättyi kaunis retki, / sen kerran nähdä sain. / Toi onnen pieni hetki / ja sitten tyhjyys vain.”
Jälkiviisaille teksti antaa houkuttelevat tulkintamahdollisuudet, mutta monitulkintaisuuteen on taipunut myös Satumaa-klassikko. Musiikintutkija Pekka Jalkanen on kuullut siinä gregoriaanisia sävelkulkuja, sitä on ehdotettu virsikirjaan, Satumaa on ollut jollekin menetetty Karjala, toiselle Ruotsi – ja haaveilipa Unto Mononen 1950-luvulla jopa muutosta Kanadaan tukkijätkäksi. Petteri Pelkin otaksuma on paljon roisimpi:
– Satumaa oli naisen reisien välissä, heitti Petteri Pelkki.
– Toisaalta on hyvä, että mysteereitä jää. Niinpä Eino Grönin tulkitsema Salattu maa voi yhtä hyvin olla Muolaa kuin Somerokin.
Lisää arvostusta
Eksoottisin laulunäytteistä oli japaninkielinen Lapin tango. Se levytettiin 1967, ja Unto Mononen ehti ainakin nähdä sen nuotit, mahdollisesti kuullakin sen.
Myöhemminkin Unto Mononen sai kuuluisuutta maailmalla: 1970-luvulla Syvä kuin meri levytettiin Englannissa instrumentaaliversioksi tanssijoita varten. Rockpiirejä sykähdytti erityisesti se, että Frank Zappa levytti samaisella vuosikymmenellä USA:ssa oman versionsa Satumaasta.
Petteri Pelkki arvioi, että 1990-luvulla Unto Mononen oli jo noussut arvoon arvaamattomaan. Hän sai ammattilaispiirien kunnioituksen ja uusia tulkkeja, esimerkiksi Mikko Perkoila tulkitsi Unto Monosen sävellyksiä P. Mustapään runoihin.
Yleisökeskustelussa toivottiin erityisesti, että Unto Monosesta puhuttaisiin vastedeskin – kuten luennoissa tehtiin – nimenomaan muusikkona. Ihmisenä hän saisi jo jäädä rauhaan. Pirkko Raitasalon mielestä Unto Monosen musiikki ei tarvitsekaan puolustusta.
– Se elää tässä ajassa esimerkiksi Hellin Laineen, Unto Monosen orkesterin varhaisen solistin, lämpimässä, äidillisessä tulkitsemistavassa.