Kiiruun koulun yhdeksänsien luokkien oppilaat kirjoittivat äidinkielen tunnilla novelleja. Tässä nimimerkillä Alli sekä Minea Terkolan kirjoittamat tekstit.

Ihmeellinen katoaminen

Herään kylmissäni. Mietin, mitä on tapahtunut. En pysty liikkumaan. Olen aivan jäässä. Olen omassa sängyssäni. Alan tuntea pakokauhun tunnetta.

Huomaan, että pääsen jo liikkumaan. Nousen hitaasti istumaan ja alan kuulemaan kunnolla ääniä, kun äiti kolistelee kovaäänisesti keittiössä astioita tiskikoneesta kaappiin. Nousen seisomaan. Tunnen, kuinka kylmä lattia polttelee varpaitani. Astun pian matolle ja laitan jalkaani aamutossut. Lähden kävelemään kohti keittiötä, jossa äiti täyttää tiskikoneeseen astioita. Olen aivan hänen selkänsä takana ja peläytän hänet. Hän pelästyy, mutta tajuaa pian, että se olin minä.

Lähden jatkamaan matkaa jääkaapille. Avaan oven. Sieltä lemahtaa mädäntyneen kalan haju. Olen oksentaa. Tutkin nopeasti, onko kaapissa mitään syötävää. Huomaan kaapin takaosassa olevan leipää, juustoa ja kinkkua. Otan ne mukaani ja lähden kohti ruokapöytää.

Syön nopeasti ja lähden huoneeseeni. Puen nopeasti ja lähden käymään kirjastossa. Puen päälleni mustan paidan. Otan lattialta mustat löysät farkut. Laitan farkut päälleni. Otan kaapista puhtaat sukat ja lähden ulko-ovelle. Käännyn äitiin päin ja sanon heipat. Painan oven kahvasta ja kuuluu märkä nariseva ääni.

Olen ulkona. Täällä on märkää ja sataa vettä. Päätän ottaa oven pielestä sateenvarjon. Kävelen pihasta pois. Kirjasto näkyy, kun käännyn vasemmalle. Lähden juoksemaan, sillä näen Hertan odottamassa minua kirjastolla. Tulen Hertan luokse ja halaan häntä. ”Alissa, mitä sinulle kuuluu?” Hertta kysyy.

”Ei mitään ihmeellistä. Sain taas tänään pelästytettyä äidin”, sanon hymyillen.

Hertta on minun pitkäaikaisin kaverini. Hänellä on kullanruskeat hiukset ja siniset silmät. Hertalla on päällään musta paita, niin kuin minullakin, ja harmaat urheiluhousut.

Menemme kirjastoon sisälle. Siellä on outo tunnelma. Ketään ei näy missään. Kuljemme ympäriinsä, kunnes päädymme dekkarihyllylle. Katson kirjojen nimiä aikani ja päätän, etten tällä kertaa ota uutta kirjaa mukaani.

Lähdemme kohti ulko-ovea. Äkkiä kirjastonhoitaja tulee selkämme takaa ja vie meidät yläkertaan. Yläkerrassa on juuri alkamassa kirjavinkkaus. Siinä vinkattaisiin dekkareita. Vinkkauksessa tulee ilmi, kuinka eräs toinen kirjastonhoitaja on perehtynyt syvällisesti dekkareiden maailmaan. Vinkkaus kestää, mutta kuitenkin se on erittäin kiinnostava. Lopulta vinkkaus loppuu ja pääsemme vihdoin lähtemään.

Olemme päässeet ulos ovesta. Iltapäivä alkaa hämärtymään, ja päätämme lähteä yhdessä kohti kotiani.

Olemme päässeet kotipihaan Hertan kanssa. Piha on kolkon oloinen, ja siellä ei liiku mitään. Edes lehdet eivät havise tuulen mukana. Katson taloon päin. Kaikki valot ovat pois päältä. Äidin piti olla kotona koko päivä.

Alan pikku hiljaa paleltumaan, joten päätämme lähteä sisälle lämmittelemään. Olemme eteisessä. Äitiä ei näy missään. Otamme epämiellyttävän kosteat takkimme pois päältämme. Siirrymme huoneeseeni. Huoneessani on ikkuna auki, ja huoneeni on kylmä ja kostea. Katson nopeasti, ovatko tavarat paikoillaan.

”Mitä me voisimme tehdä?” kysyn Hertalta. ”Voisimme katsoa vaikka leffaa”, Hertta vastaa. Menen telkkarini luokse ja avaan sen. Tunnen, kuinka minulta puuttuisi jotain. Tajuan, että sinua ei ole missään.

Ponnahdan äkkiä penkomaan kaikkia paikkoja, kun tiedän, mitä minulta puuttuu. Juoksen kaikki huoneet läpi. Tajuan, ettei se ole kotona. Lähden pian eteiseen. Heitän takkini päälleni ja lähden etsimään talon ympäriltä kaikki paikat, missä sinä voisit olla.

Juoksen kirjastolle. Huomaan, kuinka veripisaroita on joka paikassa. Lähden seuraamaan niitä. Ajattelen, että niiden päässä voisi olla joku, jota tarvitsisi auttaa.

Kuljen ohi parkkipaikan ja sieltä tien yli, kunnes huomaan sinut makaamassa verisenä penkillä. Mietin, miten olet siihen päätynyt. Näen, kuinka lukkosi on murrettu. Sinut on varmaan luettu. Nostan sinut penkiltä ja lähden kotiin.

Äiti on tullut takaisin ja kysyy: ”Missä sinä olet ollut? Miksi jätit Hertan yksin tänne?” ”Lähdin etsimään tätä”, osoitan sinua. Lähden vessaan, jotta voin pestä sinut, koska olet tärkeintä maailmassani. Oma rakas päiväkirjani.

Saan hädin tuskin pestyä sinut verestä. Menen huoneeseeni, jossa Hertta katsoo jo leffaa. Hertta on ihmeissään, mutta antaa minun puhua.

”Anteeksi, että lähdin sanomatta sanaakaan. Minun piti hakea tämä takaisin.” Hertta nyökkää ja sanoo: ”Ei se mitään. Miksi tuo on niin tärkeä kirja?” ”Se on minun päiväkirjani”, vastaan Hertalle onnellisena.

Päässäni kulkee jo kaikenlaisia skenaarioita. Mietin silti, miten kaikki on tapahtunut. En siltikään tajua, kuka haluaisi viedä sinut. Voisiko se olla äiti? Olisiko se joku tuntematon? Sitä en varmaan saa ikinä tietää.

Alli

Ei supersankareita ole olemassa

Hän vilkaisee vielä kerran eteisen pölyistä hattuhyllyä, jolla lojuu vuosiin käyttämätön käsiase. Tämä ei ole mikään lasten Nerf-pyssy eikä mikään Airsoft-ase. Tämä on ihan oikea käsiase, jonka Aki osti 30 vuotta sitten ilman mitään oikeaa tarkoitusta tai tarvetta. Puisen hyllyn päällä se on nyt lojunut kuitenkin jo useamman vuoden. Tulisiko sille vihdoin käyttöä, kun Aki on miettinyt elämän turhuutta ja sitä, kuinka minä hetkenä hyvänsä voi tapahtua onnettomuus ja elämä loppua? Ei Akin oma elämä tietenkään.

Töihin matkalla alkaa sataa kaatamalla. Kengät kastuvat läpi jo ensimmäisten sadepisaroiden tippuessa, eikä mukana tietenkään ole sateenvarjoa. Someron synkkä keskusta näyttää autiolta, vaikka kello onkin jo yhdeksän aamulla. Ei näy ristin sielua missään suunnassa. Onneksi hän tietää, että yksi henkilö kuitenkin on tänäänkin liikenteessä. Hän on se, jonka takia Aki edes nousi pehmeästä sängystään aamulla. Tänäänhän on suuri päivä niin Akille, kuin myös koko Suomen kansalle.

Aki saapuu Someron kaupungintalon oven eteen, miettii hetken ja astuu sitten sisään. Työpäivän aikana ajatukset harhailevat tulevaisuudessa, tarkemmin sanottuna jo seuraavissa kuudessa tunnissa. Mitä tulee tapahtumaan? Mitä siitä uutisoidaan? Uutisoidaanko siitä edes, vai jättääkö valtamedia sen huomiotta?

Hänen sormensa osuu repussa olevaan muoviseen aseeseen. ”Onko se todella sen arvoista?” Aki miettii hiljaa mielessään. Hetkessä hänen silmiinsä syttyy viha, ja hän muistaa, miksi tekee tämän. ”Se on kaikille hyväksi”, hän rauhoittelee itseään. Pieni pelottava murhanhimoinen hymy hiipii Akin kasvoille.

– Hei Järvinen! Ootko sä joku supersankari vai? Elonen kysyy naurahtaen.

– Ei supersankareita ole olemassa. Näytänks mä semmoselt? Aki kysyy vähän hermostuneena.

– Ei kun meinasin vaan kun yleensä supersankareil on tommone naamari, joka sul on tuol sun repussa. Näyttää kans ihan varkaan naamarilta. Vai ootko oikeesti varastamas jottai räihnästä puljua tuolta kadult? Elonen ihmettelee ja on nyt jo melkein tosissaan.

– En tiätenkää! Se on varmaa mun nuorin poika sen leikillään sinne pannu, hän huokaisee helpotuksesta. Pääsi pälkähästä – tällä kertaa.

Vihdoin on ruokatauko. Aki lähtee etuovesta, mutta jää polttamaan tupakan oven eteen, ennen kuin jatkaa matkaansa. Ulkona sataa vieläkin, mutta ei hänellä autoakaan ole, joten on pakko ottaa jalat alle. Kovat rakeet tippuvat taivaalta kuin atomipommit suoraan Akin päälle. Aamuisesta suunnitelmasta huolimatta hän ei taida sittenkään mennä tänään kebabille, vaan syö vaimon pakkaamat eväät kaupungintalolla samalla tavalla kuin muutkin työntekijät.

Aki vilkaisee toisen kerroksen ikkunasta ulos ja näkee vaaleatukkaisen henkilön lähenevän kovaa vauhtia. Akia alkaa hermostuttaa, kun hän tajuaa, mitä kello jo on. Hän moikkaa heipat työkavereilleen ja lähtee kiireen vilkkaa omaan työhuoneeseensa. Siellä hän melkeinpä juoksee ympäri huonetta heitellen papereita pitkin poikin. Kello on jo kaksi, mutta Akin työpäivä loppuu vasta viideltä. Hänellä on kuitenkin jo selittämätön kiire jonnekin.

Aki kävelee talon nurkkaa kohti samalla kiivaasti ympärilleen vilkuillen. Hän ottaa jopa muutaman juoksuaskeleen, jottei kukaan vain näkisi häntä. Kylmässä vesisateessa ei ole kiva seistä, mutta ainakin on aikaa tasata raskaaksi mennyt hengitys ja miettiä seuraavaa liikettä. Vaaleahiuksinen henkilö kävelee kohti viereisen Aholan ovea ja tuottaa näin Akille vielä enemmän aikaa miettiä tulevaa historiallista hetkeä.

Kaupungintalon ikkunoiden sälekaihtimet on suljettu, ettei suorastaan masentava marraskuinen maisema laske työntekijöiden mielialoja enää yhtään alemmas. Sade on vähän hellittänyt mutta ei kuitenkaan vielä kokonaan loppunut. Pieni kevyt tihku jopa vähän viilentää ulkona seisovaa Akia. Hänen kasvojansa peittää Elosen aikaisemmin mainitsema musta ”supersankarinaamari”.

Hän pitelee käsissään aamulla mukaansa ottamaa pientä käsiasetta. Piipun toisessa päässä seisoo ihmetyksestä valkeana vaaleatukkainen Jamppa, Jami Survinen oikealta nimeltään. Aki lepuuttaa sormeaan liipaisimella ja puristaa liipaisinta niin hitaasti, että sitä tuskin huomaa. Hän käy läpi päässään vielä tulevaa tekoansa, punnitsee sen hyödyt ja haitat ja päätyy lopulta samaan lopputulokseen kuin ainakin seitsemän kertaa aikaisemminkin.

”Itsenäisen Suomen historian toinen poliittinen murha tapahtui Somerolla”, lukee Helsingin Sanomien etusivulla keskiviikkoaamuna. Aki miettii yksinään, kuka sellaisia ihmisiä edes päästää kaupunginvaltuustoon. Suomessa on nyt yksi huono poliitikko vähemmän. Hän oli onnistunut tekemään Suomessa jotain sellaista, mitä ei kukaan ollut melkein sataan vuoteen uskaltanut eikä osannut tehdä, tai ei yksinkertaisesti vain ollut halunnut. Ainakin hänet muistettaisiin tästä hetkestä. Historiallisesta hetkestä Suomelle ja historiallisesta hetkestä hänelle itselleen.

Minea Terkola