Eläkkeelle jääminen on karu elämänvaihe. Tulot pienenevät ison siivun ja silti veroprosentti nousee. Asumismenot kasvavat, kun on kotona senkin ajan, joka ennen kului töissä. Tiskiä ja sotkua kertyy ja Fairya, Tolua ja vettä kuluu. Vessanpönttö kohisee alvariinsa, sillä vanhan hirvasporon kusema ei ole enää sitä mitä nuorena. Valot palavat, radio soi iltapäivän klassista, levysoitin hippiajan rockia, jota keskikouluaikainen kemian opettajamme kutsui hottentottimusiikiksi tai televisio ruokkii nostalgianälkää vanhalla kotimaisella elokuvafarssilla. Puhelin, tabletti ja läppäri lataavat kuorossa sisäänsä verkkovirtaa. Jossain sentään säästän. Viikko sitten 65 vuotta täytettyäni saan vetää kesällä uistinta ja onkia keväällä siikaa ilman kalastuslupaa. Joskus olen tehnyt linja-automatkan puolella hinnalla. Tosin eläkeläislippua minulle tarjottiin jo viisitoista vuotta sitten harmaannuttuani ennen aikaisesti ja ehkä muistakin syistä.
Nuoret ihmiset sanovat, että on teillä eläkeläisillä ihanaa, kun saatte tehdä mitä huvittaa ja milloin vain. Minä olen vanki omissa rutiineissani. Kello soi arkiaamuisin kahdeksalta. Aamuvenyttelyä ja pienimuotoista voimistelua. Viimeistään yhdeksältä radio auki, kun alkaa Muistojen bulevardi . Kolme kuppia kahvia, kolme kauraleivän siivua, kolme pikkutomaattia, raejuustoa. Tabletilta Hesari, jonka luen perusteellisesti kuolinilmoituksetkin mukaan lukien ja tämän jälkeen radiossa luetaankin Päivän mietelause. Aamu- ja iltahartaudet olen vielä jättänyt väliin.
Hämäränhyssy kesti aikansa, sitten aurinko tuli jostain kuin jokin uusi kummajainen. Kirkasti päivän, kuin myös lumi ja pakkaset. Nukkumaan mennessä kelpaa täyttää Porin Valun patentoiman Kotiliesi-hellan pesä klapeilla ja raapaista tikku aamutuimaan. Aamuaskareita aloittaessa on keittiössä auvoinen lämpö. Näillä keleillä olen myös keksinyt sijoitella villatakkeja eri huoneisiin tuolien selkämyksille. Vilun värisyttäessä voi ottaa yllensä sen lähimmän. Lähimmäinen antaa lämpöä.
Päivän mietelauseen jälkeen eläkeläinen jatkaa päiväänsä sitä vain hallitusti muunnellen. Tarvittaessa kauppareissu. Liikuntaa. Viime aikoina hiihtoa perinteisellä tyylillä. Ruuan laittoa. Ruokalistalla vuorottelevat viikoittain munakkaat, risotot, jauheliha- ja makkarakastike, kalakeitto. Kun tekee kerralla paljon, voi syödä samaa ruokaa kolmekin päivää peräkkäin. Ei tympäise ajatellessaan, että ravintoahan se vain on. Kaloreita ja vitamiineja ja muita ruumiin rakennusaineita.
Ruuan jälkeen on päivän kohokohta. Hyvää kirjallisuutta tai kuvaristikon täyttämistä torkkupeiton alla ja perään tunnin päikkärit. On minulla sosiaalisia suhteitakin tarpeeseen nähden riittävästi, mutta joskus käy illalla mielessä, olenko tänään puhunut kenenkään kanssa. Sitten muistan sanoneeni kaupan kassalle moro, kiitos ja morjens. Kolmella sanalla pärjää monessa. Sitä paitsi sanotaan suomalaisen olevan sanansa mittainen. Eduksi onkin, että on lyhytsanainen.
Eläkkeellä olo näkyy päälle päin. Kuljin aikani isäni vanhassa talvitakissa ja talvilenkkareissa ja hiihdinkin hänen vanhoilla suksillaan. Olin isäni manttelinperijä ja astelin hänen jalanjälkiään ja hiihdin hänen avaamiaan latuja. Nyt on jo omat vermeet, mutta ulos lähtiessäni eteisen peilistä katsoo isäni naama. Suupieletkin osoittavat alas, kuten isäni suvussa vanhemmiten. Valokuvissa näytämme happamilta ja pahansuovilta, vaikka emme me sellaisia ole. Ei se sinänsä haittaa. Sukulaisiaan on alkanut vanhemmiten sietää. Vaikuttavat ihan kelpo ihmisiltä. Ehkä alan itsekin päästä heidän silmissään siedettävien joukkoon.
Asiani ovat hyvin. Muutama viikko sitten saimme lukea paikallislehden lukijanpalstalta, kuinka keskustan omakotialueella räyhäävä nuorisojoukko huutelee autojen avoimista ikkunoista ihmisarvoa alentavia rivouksia ja pelottavia pahoinpitely- ja tappouhkauksia vanhoille ja sairaille ihmisille. Tämä ei ole vielä onneksi sattunut omalle kohdalleni. Huolissani olen lähinnä siitä, että en enää sulje radiota Kansanradion alkaessa, vaan pystyn kuuntelemaan sitä jopa nauramatta. Jonakin päivänä saatan soittaa sinne ihan itse. Pelottava ajatus.
Timo Klemelä
Bunkkeripappa