Numerot kertovat tarinan. Useimmiten ne kertovat tekijänsä tarinan, toisin sanoen, ainakin lopputulos on yleensä laskijan näkemyksen mukainen. Numeroilla saadaan todistettua musta valkoiseksi tai ainakin harmaaksi.
Numerot konkretisoivat asian mielikuvissamme, luovat käsityksen merkityksellisyydestä. Sata on paljon ja yksi on vähän. Ilmoitanko muutoksen prosentteina, suhdelukuna, euroina vai miten? Esittämisessä on usein tarkoitushakuisuutta. Numerot toki kertovat myös totuuden, mutta useimmiten ne eivät kerro lopullista totuutta, vaikka antavatkin eväitä sen laskemiseksi.
Otan esimerkin vanhuspalvelulain muutoksesta, joka tuli voimaan lokakuussa 2020. Numeroilla oli keskeinen rooli lain käsittelyssä eduskunnassa, kuten myös uutisoinnissa. Asiaa käsiteltiin myös Helsingin Sanomissa 23.1. Väärinymmärryksen välttämiseksi mainitsen, että olen ehdottomasti ikäihmisten hyvän ja laadukkaan asumispalveluiden kannattaja, he ovat sen ansainneet.
Hoitajamitoitus oli vuoteen 2021 loppuun asti vähintään 0,5 eli 0,5 työntekijää asukasta kohti. Kuluvan vuoden alusta 0,55 ja vuoden 2022 alusta 0,6 ja lopulta 1.4.2023 alkaen 0,7 työntekijää asukasta kohti. Melko pieniltä näyttäviä lukuja ja korotuksia eli 0,5:stä 0,7:ään, ei paljon mitään. Kun korotus muutetaan kustannuksiksi, niin lainmuutos saa toisenlaisen merkityksen ja näkökulman. Tuo hoitajamitoituksen nousu on peräti 40 prosenttia.
Henkilöstökulujen osuus asumispalveluita tuottavissa yrityksissä on keskimäärin 75 prosenttia liikevaihdosta. Kun tuo suhteellinen osuus todennäköisesti halutaan pitää yrityksissä samana, jotta varoja jää myös muihin kuluihin, niin se tarkoittaa myös 40 prosentin kustannusten nousua henkilöstökuluihin. Tämä puolestaan aiheuttaa 40 prosentin korotustarpeen hoitovuorokauden hintaan. Jos ajatellaan, että vuorokausihinta on ollut 100 euroa, niin 1.4.2023 alkaen hinnan pitää olla huikeat 140 euroa. Vanhushoiva tulee siis entistä kalliimmaksi. Tästä puhuttiin eduskunnassa hämmästyttävän vähän.
Ymmärrän hyvin, että tähän kehitykseen tarvitaan talouden näkökulmasta leveämmät hartiat eli hyvinvointialueet, koska verot tulevat nousemaan. Jotta verotuksen voimakas nousu voidaan välttää, niin leveämpien hartioiden pitäisi tarkoittaa myös tehokkuutta ja joustavuutta, matalaa organisaatiota ja vähäistä byrokratiaa, vähemmän virkamiehiä ja enemmän tekeviä käsiä.
Hoitajamitoitukseen liittyy myös uusien työntekijöiden suuri tarve lähivuosina. Suuruusluokka lienee 5 000 työntekijää lisää välittömään hoivatyöhön. Hoiva-alalla toimiva Attendo on ilmoittanut, että se palkkaa seuraavien neljän vuoden aikana tuhat uutta hoitajaa Filippiineiltä. Vastaavaa tullaan näkemään monilla paikkakunnilla, muuten työvoimatarvetta ei pystytä täyttämään. Ja tuohan tällainen innovatiivisuus positiivista vipinää paikkakunnalle, kuten Somerolla kävi lentopallon suuruuden vuosina.
Lain tulkinnassa välittömän hoivatyön ja välillisen ei-hoivatyön eroista on omat haasteensa. Hesarin kirjoituksessa mainitaan muun muassa, että ruuan tarjoilu asukkaille, ruokailussa avustaminen ja syöttäminen ovat hoivaa, mutta tyhjän lautasen vienti keittiöön ei ole hoivaa, vaan välillistä työtä. Tässä ei ole mitään järkeä ja se johtaa numeroilla kikkailemiseen työaikakirjanpidossa.
Ajattelen, että laadukas hoiva asukkaille lähtee henkilökunnan ja esimiesten ammatillisesta osaamisesta sekä inhimillisistä arvoista eli tunteesta, jossa jokainen tekee merkityksellistä työtä asukkaiden parhaaksi ja yrityksen vision saavuttamiseksi. Liiallinen ulkoapäin pakottaminen tappaa työn merkityksellisyyden, motivaation ja itseohjautuvuuden eli oman järjen käytön.
Aulis Kankare
yrittäjä