Tiedättekö sen tilanteen, kun tiedät olevasi syytön, mutta kaikki todisteet ovat sinua vastaan?
Vältin tällaisen tilanteen täpärästi joulunaikaan Citymarketin lahjojenpakkauspisteellä.
Olin käynyt siellä pakkaamassa pakettia. Pisteellä ollut teippirulla oli sen verran huono, että menin ostamaan oman erikoisteippirullan.
Paketista tuli varmaankin elämäni parhaiten teipattu ja onkin surullista, että paketti jäi ainoaksi yksilöksi, jonka kyseisellä rullalla ehdin teipata. Kotiin päästyäni en nimittäin löytänyt rullaa mistään.
Seuraavan päivän kauppareissulla huomasin pakettipistettä ohittaessani huonon rullan hävinneen ja tilalla möllöttäneen minun erikoisteippini. Olin unohtanut sen siihen paikkaan ja nyt muu paketointikansa oli luullut sitä ”Sittarin” omaksi rullaksi.
Katselin rullaa murtuneena. Tiesin, että se on minun ikiomani, mutta tiesin myös, miltä näyttäisin muiden silmissä, jos päättäisin hakea rullan ja sujauttaa sen pussiini.
Tuntui toivottomalta. Vain minä tiesin asioiden oikean laidan, eikä se merkkaisi mitään siinä vaiheessa, kun kaupassakävijät kivittäisivät teippirosvoa.
Seuraava esimerkki kertoo siitä, kuinka en välttänyt alussa kuvaamaani tilannetta. Tapahtumapaikka on sama market.
Aloitin joulun alla kiireapulaisen työt. Aluksi lusittavana oli kaksi perehdytyspäivää, jotka lusinkin oivallisesti. Olin valmis aloittamaan hommat itsenäisesti seuraavalla viikolla.
En tiedä, mitä pahaa olin jollekin pöpöselle tehnyt, mutta ennen ensimmäistä työpäivääni hän päätti istuttaa minuun juuri ne kriittiset oireet, jotka velvoittavat koronatestiin. Minun täytyi jättäytyä hommista pariksi päiväksi.
Ensimmäinen työpäiväni koitti viimein. Hoidin hommat kuin ammattilainen konsanaan.
Tuon päivän jälkeen oireet tekivät kuitenkin comebackin ja tällä kertaa äreämpinä. Ne kestivät monta päivää ja testiinkin piti mennä toistamiseen. Jouduin siis taas olemaan muutaman päivän sairaslomalla uudesta työpaikasta.
Lopulta oireet hellittivät, mutta seuraavan vuoron tielle änki joulu. Possuparka masussani kuuntelin Varpusta jouluaamuna ja häpesin, kuinka en keskittynyt laulun upeuteen. Sen sijaan pohdin, kuinka ensi viikolla sitten pääsisin vihdoin kunnolla uuden työn pariin.
Joulun jälkeisenä maanantaiaamuna ei ollut krapulaa ja vapinaa, vaan mies täynnä työtarmoa. Kaikki oli kunnossa, mitä nyt vähän tuli jätettyä löysät terveiset toilettiin.
Koronapoliisin pillien ääni kantautui jostain alitajunnasta, mutta vakuuttelin: ”Eihän nyt sattumanvarainen ripaska meinaa mitään, en kyllä varmasti taas jää pois töistä!”
Reippahasti kävi askeleet enkä peitellyt ylpeyttäni kantaessani työvaatetusta kuin kovakin tekijä.
Suoleni murahti, onneksi kaupan kohdalla. Pääsin sinne vessaan tuumien: ”Ei hätää, ehkä tämä oli vain niin sanottu jälkijäristys.”
Reippahasti kävi taas askeleet ja oikaisin citymarketin parkkipaikan läpi kohti työpaikkaani, joka sijaitsi tien toisella puolella.
Suoleni murahti, onneksi jälleen kaupan kohdalla, epäonneksi toistamiseen ja äreämmin. Vatsaani sattui. Juoksin Sittarin vessaan ja olin lähes tyhjä jo ennen kuin ehdin edes istahtaa.
Tein raskaan päätöksen. Ajattelin odottaa kymmenen minuuttia, ja jos sinä aikana suoleni murahtaisi, sanoisin, etten voisi taaskaan tulla töihin.
Käppäilin työpaikalle vakuutellen, että kaikki on hyvin. No, eipä ollut ja vessaan kävi taas tieni, juosten.
Istuin pöntöllä ja puhelimeni hälytti. Tiesin jo etukäteen, kuinka ”uskottavalta” tuleva puheluni tulisi kuulostamaan.
”Hei, yritin tulla töihin, olen itse asiassa vastapäisessä Sittarissa, mutta mulle tuli löysä vatsa matkalla enkä usko voivani tulla töihin”, kerroin vaikeillen.
”Jahas”, kuului vastaus ja seuraavana aamuna sain tietooni, että valitettavasti työsuhde on purettava.
Mietin työpaikkaani ja näitä kahta siellä sattunutta episodia. Vain minä tiedän, että minä olen syytön. Lohdutonta. Onko asian laita näin?
Nyt keksin! Minun lisäkseni citymarketin valvontakameranauhat tietävät totuuden!
Ehkä tässä maailmassa on sittenkin toivoa!
Henrik Illikainen
muusikko