Kiiruun koulun yhdeksäsluokkalaiset harjoittelevat puheen kokoamista, kaivavat tietoa väitteidensä tueksi, kirjoittavat puheen ja esittävät sen. Kun Riikka Silander pari kevättä sitten piti puheen, hieraisi yksi jos toinenkin oppilas ja myös heidän opettajansa silmiään, ja vaikuttui.
– Tiesin, että tässä saattaa olla puhekilvan voittaja, vaikka en ollut kuullut vielä silloin muiden luokkien oppilaiden tekstejä. Riikan aihe oli liikuttava, puheen sisältö selkeä ja omakohtainen. Hän osasi tulkita tekstin, muistelee äidinkielen lehtori Marjo Salonen.
Silander käsitteli puheessaan suurta asiaa: mikä on tärkeää elämässä. Aihe oli omasta perhepiiristä. Hänen sisarensa sairastui leukemiaan. Suhtautuminen elämään muuttui, kun läheisen terveys oli vaakalaudalla.
Silander halusi tuoda puheessaan esiin asian, jonka hän on itse kokenut ja joka on vaikuttanut hänen asennoitumiseensa elämään.
Ihmisen olisi hyvä kuunnella itseään, ja miettiä, mikä hänelle on tärkeää.
– Koronan takia elämän tärkeät asiat ovat konkretisoituneet, tuumaa Someron lukion toista luokkaa käyvä opiskelija.
Puheensa hän pyrki rakentamaan sellaiseksi, että kuulijan mielenkiinto säilyy alusta loppuun.
Sisko voi nyt hyvin. Hän on parantunut, ja käy kontrolleissa.
Viime vuoden joulukuussa opettaja Marjo Salonen sai sähköpostia kirjakustantamo Otavalta. Riikka Silanderin puhe julkaistaisiin mielellään äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjasarjan Särmän 9. luokan harjoituskirjassa. Kirja tulee olemaan oppilaiden käsissä tulevana syksynä.
Oppikirjan koostajat etsivät Särmään aineistoa ja eritoten nuoren ääntä. Yhtenä aiheena oli, miten kirjoitetaan ja pidetään vaikuttava puhe. Oppikirjailija Aleksis Salusjärvi googlaili netistä, löytyisikö puhekilpailu-hakusanalla sellaista. Hän bongasi koululaisen puheen Somero-lehdestä. Artikkelissa oli julkaistu Kiiruun yläkoulun yhdeksäsluokkalaisten puhekilvan parhaimmiston tekstejä keväältä 2019.
– Se oli mahtiteksti meille. Se oli omakohtainen, koskettava ja syvällinen, toteaa kustannustoimittaja Roosa Pohjalainen Otavan Oppimisen palveluista.
Äidinkielen oppikirjoihin haetaan aineistoa monista kanavista, kirjoista, sanomalehdistä, mainoksista, sosiaalisesta mediasta, internetistä, Twitteristä, Instagramista ja videoista. Selataan aineistoa ja luetaan tekstejä: runoja, novelleja, mielipidekirjoituksia, somejulkaisuja, romaaneja ja niin edelleen. Haussa ovat oikeat, autenttiset tekstit.
– Yritämme koota monipuolisen kattauksen aineistoa ja harjoituksia äidinkielen opiskelun tueksi. Tavoitteena on tuoda näkyviin nykyajan tekstiympäristö. Materiaalin tulee olla lähellä nuorten elämää ja siksi aineistona on myös nuorten kirjoittamia tekstejä.
Kustannustoimittaja sanoo, että kyllä nuoret kirjoittavat. Kirjoittaminen on vain siirtynyt päiväkirjoista, kirjeistä ja yleisönosastoista sosiaalisen median kanaville.
– Se on välitöntä ja viestin voi helposti kohdistaa haluamalleen yleisölle, toteaa Roosa Pohjalainen nykynuorten vaikuttamiskanavista.
Sosiaalisessa mediassa usein huudellaan mielipiteitä, muttei perustella niitä. Argumentointi unohtuu. Sitä Särmä-harjoituskirjassa opetellaan.
Oppilaat merkitsevät harjoituskirjassa olevasta puheesta mielestään tärkeimmät väitteet, ympyröivät kohdat, joissa kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan, sekä etsivät tehokeinot: sitaatti, faktatieto ja vastakohtien osoittaminen. Tehtävänä on myös merkitä kohdat, jotka koskettavat ja joissa puheenpitäjän tulisi pitää tauko. Pohdittavana on oman elämän iso asia, joka on pysäyttänyt ja luonnostella sen perusteella puheen aloitus.
– Ennen kaikkea tämä oli huikeaa oppilaalle. Hienoa, että Riikka on onnistunut ja tekstinsä on vaikuttanut muihinkin. Hänen tekstinsä tulee olemaan mallina muille nuorille. 8.-luokkalaiset ja ysit odottavat jo kovasti näkevänsä tekstin tehtävineen, innostuu äidinkielen lehtori Marjo Salonen.
– Opettajana tunnen iloa, kun oppilaat onnistuvat. Toivon, että he oppivat, oivaltavat ja sitä kautta pääsevät eteenpäin, toivoo Salonen.
Itse kirjoittaja on iloisen vaatimaton.
– Hienoltahan se tuntuu, kun oma tuotos on päässyt oppikirjaan asti.
Riikka Silanderin puhe tuo esiin tilanteen, kun elämä muuttuu odottamattomasti.
– Ja lisää ymmärrystä, pohtii 17-vuotias nuori.
Hänestä Kiiruun yläkoulussa ja Someron lukiossa on kannustava ilmapiiri. Häntä kiinnostaisi suunnata lukion jälkeen opiskelemaan yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimusta tai valtio-oppia.
Yhteistyötä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa kannattaa tehdä, ja kannustaa oppilaita antamaan tekstejä julkaistavaksi.
– On tärkeää, että mahdollisimman moni muukin saisi lukea oppilaan tekstin kuin vain opettaja. Näin saadaan esille nuorten näkemystä, sanoo Marjo Salonen.
Yhteistyötä Kiiruun koulu on tehnyt Somero-lehden lisäksi muun muassa Someron Kulttuurin, Someron Karjalaseuran, rotareiden ja Somero-opiston kanssa. Vuonna 2019 rotarien yhdeksäsluokkalaisille järjestetyssä kirjoituskilvassa Onko rauha mahdollinen oli viiden parhaan joukossa kolme somerolaista nuorta.
Riikka Silander. Paikallislehti Somero. 24.5.2019.
Yhdeksäsluokkalaisten puhekilpailun I. sija :
Miten sinä arvostat elämää?
Elämää, ja varsinkaan tervettä elämää ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Ikinä ei voi tietää, millainen huomispäivä on. Mitä tahansa voi tapahtua vaikkapa kymmenen sekunnin päästä. Elämä voi muuttua kertaheitolla aivan erilaiseksi. Aina sanotaan, että pitäisi osata elää hetkessä. Niinhän se onkin, pitäisi osata arvostaa kaikista arkisimpiakin asioita ja nähdä se, mikä on todella arvokasta.
Noin puolitoista vuotta sitten, itse asiassa samana päivänä kun käytiin tutustumassa tähän uuteen kouluun, salama iski kirkkaalta taivaalta vähän liiankin lähelle. Mä sain kuulla, että mun pikkusiskolle diagnosoitiin verisyöpä eli akuutti leukemia. Kun olin kotimatkalla, äiti soitti mulle siitä, en ollut uskoa edes koko asiaa. He olivat yllättäen joutuneet sairaalaan. Sellainen se ihmismieli on, että haluaa kieltäytyä hyväksymästä tosiasioita suuren kriisin keskellä. Mutta tää uutinen oli kaikenpysäyttävä ja semmoinen, joka laittoi arvomaailman uusiksi. Pienimmät pinnallisimmat ongelmat tuntuivat mitättömiltä. Lisäksi sattumanvaraisuus tuntuu uskomattomalta. Vuosittain 50 lasta sairastuu samaiseen sairauteen. Se voi tulla kenelle tahansa, koska sairauden alkuperää ei tarkkaan tiedetä.
Mun mielestä se on upeaa, miten mun pikkusisko pystyy olemaan niin iloinen ja positiivinen, vaikka hän joutuu käymään niin rankkoja hoitoja läpi. Sellaisiahan lapset ovat. He pystyvät sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ja elämään hetkessä.
Moni tuntuu aika vähän ymmärtävän elämän arvokkuudesta. Esimerkiksi, kun käyn ruokakaupassa, kuulen joskus kuinka jotkut vanhemmat huutavat lapsilleen turhastakin. Se raivostuttaa suuresti mua. Jotkut ihmiset eivät osaa olla kiitollisia terveistä lapsistaan. He pitävät itsestäänselvyytenä lastensa olemassaoloa. Kun jotain todella vakavaa tapahtuu, alkavatko he vasta silloin ajattelemaan. Entä jos huomenna se, jolleka huudettiin eilen, ei pääsekään enää ylös sängystä ja joutuu pyörätuoliin loppuelämäksi. Silloin vasta herää sellainen vaisto ja kyky olla kiitollinen. Miksi ihminen tarvitsee lähes aina elämän mullistavan shokin, ennen kuin oppii arvostamaan elämää ja läheisiä? Muistaako sitä olla kiitollinen siitä, mitä on, eikä aina vain tavoitella jotain, mitä ei ole?
Pitäisikö meidän kaikkien siis ottaa mallia lasten asenteista? He ovat oikeasti sinnikkäämpiä, optimistisempia ja suhtautuvat paremmin muutoksiin kuin kaavoihin kangistuneet aikuiset. Lapset osaavat iloita elämästään, vaikka se sisältäisi vastoinkäymisiä. He eivät osaa murehtia tulevasta.
Lopetan puheeni eräästä kirjasta löytämääni runoon. Siinä sanotaan mielestäni hyviä ajatuksia:
Mitä ikinä tunnet, siitä on hyvä lähteä tutkimaan.
Mitä ikinä tunnet, älä huoli sillä et ole ainoa.
Meillä kaikilla on mörkömme.
Mikä ikinä on tilanteesi, se tulee muuttumaan.
Elämä virtaa, sinä teet valintoja ja tunteet ja tilanteet vaihtuvat.
Miten ikinä yksin välillä koet olevasi, et ole.
Sinä olet arvokas ja tärkeä.
Olet viisas ja kaikki vastaukset, joita etsit löytyvät sisältäsi.