Tänään päässäni on soinut amerikkalainen 1950-luvun iskelmä Glendora, jota Suomessa ovat versioineet muun muassa Olavi Virta, Brita Kekkonen ja Rauli Badding Somerjoki. Saukin tekemässä suomennoksessa kertoja laulaa, että ”Ruudun takaa / ruudun takaa / ruudun takaa tyttöni katsoo vain”.
Tänään, niin kuin jo kymmenet kerrat viimeisen vuoden aikana, ruudun takaa ovat katsoneet minua työkavereiden naamat. Jokaviikkoinen virtuaalikokous tuo yhteen nelisenkymmentä musiikkitoimittajaa.
Monilla kamera on aamutuimaan pois päältä, mutta sosiaalisimmat ovat valmiita paljastamaan pyjamansa kuosin, taidemakunsa, lastensa Frozen-hahmosuosikit tai selän takana keittiössä kohoavan tiskivuoren. Esihenkilö puhuu kameralle ja 40 pientä laatikkoa kuuntelevat. Tunnen olevani jättimäisessä Kymppitonnissa, mutta missä on Riitta Väisänen?
Viime vuosi oli monelle mullistava kokemus, mutta ihan erityisen mullistava se oli kaikille meille, jotka syystä tai toisesta joskus haluavat tavata muita ihmisiä.
Joitakin kohtaamisia ei voi muuttaa virtuaalisiksi, mutta hämmästyttävän monet voi.
Etätyöpalaverit ovat nyt arkea kaikille tietotyöläisille, mutta zuumiin, tiimssiin, skaippiin, jitsiin tai watsapin videopuheluun voi ihan hyvin mahduttaa myös lapsen isovanhemmat, lääkärin vastaanoton, ryhmäliikuntatunnin, tutkimusseminaarin, ilmastoaktivismin, lainaneuvottelut, järjestelmäkoulutuksen, kuoroharjoitukset, vuosikokoukset, pikkujoulut, messut ja eläkkeellelähtöjuhlat.
Ensi viikolla koen vielä senkin ihmeen, että uusi sävellykseni kantaesitetään striimatussa konsertissa.
On jännittävää nähdä, mitä tälle kaikelle virtuaalisuudelle kuuluu vaikkapa vuoden kuluttua – jos silloin pandemia alkaisi olla selätettynä. Missä kaikessa virtuaalisuudesta ja etäilystä tulee arkipäivää?
Monen kohtaamisen väliin ruutu on varmasti tullut jäädäkseen. Ehkä jatkossa voimme valita entistä tarkemmin, keille suomme aidon läsnäolomme ja keiden kanssa asiointiin riittää laatikkoleikki.
Markus Virtanen
säveltäjä