Havahduin maasta makaamasta.
Korvissani soi, ja maailma pyöri ympärilläni. Kuulin vaimeaa hurinaa jostakin, mutta en ainakaan toistaiseksi jaksanut nousta ja ottaa selvää, mistä se kuului. Käänsin päätäni vasemmalle, mutta se oli virhe, koska näkökenttäni sumeni. Jäin siihen asentoon ja odotin, että silmäni voisivat tarkentaa johonkin.
Ensimmäinen asia, jonka näin oli lasinsiruja ja niistä heijastuvan kuutamon. Toisena asiana, johon kiinnitin huomiota, oli iso punainen läikkä. Olikohan tuo minusta tullutta verta vai jotakin muuta. Pohdin sitä, koska en juuri muutakaan pystynyt tekemään.
Koitin saada päähäni, mitä oli tapahtunut, mutta viimeinen asia jonka muistin, oli kotipihani, josta olin lähtenyt kiireellä. Sen jälkeen kaikki oli hyvin epäselvää.
Muistin pieniä pätkiä sieltä täältä, mutta päällimmäisenä mielessäni oli, että keli oli ollut hyvin liukas. Asvaltti oli kiiltänyt ja auringonlaskun viimeiset säteet häikäisivät kaikkia liikenteessä kulkevia.
Toisena muistona oli autoni turvavyö. Sen kanssa olin jo tapellut usein aiemmin, sillä se ei toiminut. Se oli jäänyt jumiin joskus aikoja sitten, ja olin ollut matkalla korjaamolle, jotta he saisivat korjata sen. En muista, olinko saanut sen korjautettua vai en.
Siinä oikeastaan oli kaikki mitä muistin päiväni tapahtumista. Toisaalta, oliko niillä nyt tässä tilanteessa enää väliäkään. Koitin nousta ylös. Nostin päätäni, ja sen seurauksena heikotus alkoi.
Olin nukahtamaisillani, kun kuulin askeleita. Kävelijä läheni ripeällä tahdilla, kunnes hän pysähtyi. Tai ainakin askelten äänet loppuivat.
Hetken oli täysi hiljaisuus, kunnes joku rupesi puhumaan. En saanut sanoista selvää, koska korvani soi, mutta oli lohdullista, että joku oli löytänyt minut.
Hiljaisuus valtasi uudestaan ympäristön. Paikalle kävellyt ihminenkin oli vaiennut. Mitäköhän hän mahtoi tehdä? Vai olinkohan kuvitellut kuulevani kaikki askeleet ja puheen. En tiedä, mutta ei minulla mitään tapaa asiasta varmistuakaan ollut, se oli jo tullut useaan otteeseen todettua.
Kylmä alkoi ensimmäistä kertaa vallata kehoni. Nyt tarkemmin miettiessäni en tiedä, miksi niin ei ollut käynyt jo aiemmin. En tiedä, oliko se positiivista, vai merkki jostain vakavammasta.
Vaimeaa ujellusta alkoi kuulua jostain kaukaa. Seuraavaksi maasto vilkkui sinisenä ja punaisena. Sieltä tuli auto.
Kuului jälleen askeleita. Tällä kertaa ne tulivat ihan viereeni asti. Näkökenttääni näkyviin tuli miehen käsi. Se tarttui minusta kiinni.
Minut nostettiin ilmaan ja laitettiin makaamaan jollekin toiselle tasolle. Älyni ei leikannut tarpeeksi, että muistaisin mikä sen nimi on. Ymmärsin kuitenkin, että kyseessä olivat ambulanssikuskit, jotka olivat ottaneet minut kantoon. He työnsivät minua ambulanssia kohti, ja kun saavuimme sen luokse toinen heistä meni avaamaan takaoven. Kun ovi avautui, tuli sieltä kirkas valo. Silmäni eivät kestäneet sellaista, vaan jouduin sulkemaan.
Tiesin olevani turvassa ja vajosin uneen.
Joku ravisteli minut hereille. Avasin silmäni hitaasti. Minua ravistellut mies oli tullut kyselemään vointiani. En edes tiennyt miten voin, mutta vastasin siitä huolimatta, että hyvin. Hoitaja nyökkäsi ja sanoi antavansa minun nukkua lisää. Hän sammutti valot ja lähti huoneesta. Jäin yksin pimeään.
Nyt vasta rupesin tutkimaan vointiani kunnolla. Kaikki raajani tuntuivat toimivan normaalisti, mutta niiden liikuttaminen teki totta kai kipeää. Kaikki siis todennäköisesti oli hyvin. En ollut saanut pahempia vammoja.
Laitoin silmäni takaisin kiinni ja tiesin, että jatkossa kaikki tulisi olemaan hyvin.
Atte Järvenpää