Kaveri muisteli, kuinka vielä ainakin 1960-luvulla Pitkäjärven suunnalla eräällä miehellä oli peltohommissa ollessaan tapana päätellä kellonaika Turuntietä ohi ajaneitten linja-autojen perusteella. Bussiliikenne oli tuolloin vielä melko vilkasta, tarjoten näin niin kyntömiehelle kuin monelle muullekin elämänmenonsa vaatimuksiin nähden hyvinkin riittävät raamit ajan määrittelylle. Kelloa ei välttämättä siinä tarvittu.
Rannekellon hankkiminen aikanaan oli merkkitapaus, jonka myötä poika astui miesten saappaisiin. Tähän malliin aikanaan almanakassa mainostettiin Leijona-kelloa. Usein sellainen ostettiin rippilahjaksi. Aikaraudan laatua arvioitaessa keskeiseksi puheenaiheeksi nousi kivien lukumäärä. Jotenkin tuntui vain komeammalta ja arvokkaammalta se, mitä enemmän niitä oli. Siitä, mihin kiviä ylipäätään laitteessa tarvittiin, ei useimmiten tiedetty hölkäsen pölähtämää.
Isäntämiehet omistivat toinen toistaan komeampia taskukelloja näyttävine perineen. Komeuden esiin otto ja ajan toteaminen vaikuttivat jollain tavoin suorastaan juhlallisilta toimenpiteiltä. Asunnossa tavanomaisia olivat heilurilla varustetut vieterivetoiset seinäkellot. Viisarinäytön lisäksi ne kumauttivat puolelta kerran ja tasatunnein julistaen täysien tuntien määrän. Etenkin vanhempia ihmisiä saattoi jäädä kiusallisesti askarruttamaan öisen ajan yksittäinen lyönti, kun ei kuulohavainnon perusteella tiennyt, oliko kello yksi vai puoli jotain. Mikäli koneistosta veto oli päässyt loppumaan ja kello seisahtanut, piti olla tarkkana viisareita aikaan siirrettäessä, ettei sekoittanut lyöntipuolta.
Vanhat vieterivetoiset herätyskellot olivat luku sinällään. Viisaritaulun yläpuolelta pisti esiin metallinen vasara. Kun se H-hetkellä alkoi paniikinomaisesti takoa puolelta toiselle päin sateenvarjon mallisia metallisia kupoleja, niin pirulliseen pärinään takuulla heikkokuuloinenkin virkosi hetkessä.
Muistan, kuinka 50-luvun lopulla isoisälleni ostettiin lahjaksi punttivetoinen käkikello. Se oli siihen aikaan jotain hienoa. Pappalla oli suoranainen huoli siitä, et-teivät lapset innostuksissaan päässeet roplailemaan käen luukkua ja lähemmin tutustumaan suurta mielenkiintoa herättäneeseen linnun salaperäiseen asuntoon. Toisinaan kellon vieressä saatettiin odotella pitkäkin tovi käen esiintymistä. Parasta oli puolen päivän hetki. Mainittu aikarauta ei tahtonut millään pysyä edes likimääräisessä ajassa. Heilurin varren pituutta säädeltiin ja laitettiinpa joskus heiluriin jotain ylimääräistä painoakin hidastamaan menoa.
Rannekellot yleistyivät ja Neiti Ajan palvelut ja radion aikamerkit olivat ahkerassa käytössä. Alle minuutin vuorokautinen heitto ei juurikaan hetkauttanut.
Jotkut vääräleuat sanoivat aikanaan tarkistavansa kellonajan taloudellisesti sillä perusteella, kun eräs paikkakuntalainen tarttui viinakaupan oven ripaan. Se tapahtui päivittäin täsmälleen kello 10. Eli samaan aikaan kun kauppa tuolloin aukesi.
Hieman paradoksaalista oli, että eläkkeelle jäätäessä, silloin kun paljolti vapautui määräajoista, sai usein lahjaksi kellon. Monasti sellaisen pöytämallisen, jossa juustokupumaisen suojuksen alla pohjan pyöreä taso koristuksineen pyörähteli mukavasti edestakaisin.
Vuosien saatossa rannekellotkin kehittyivät vetomallisista paristokäyttöisiksi tai saivat energiansa auringosta tai liikkeestä. Digitaalisuus astui kehiin. Käyttöön otettiin tietokoneet ja kännykät, joista tarkka aika oli aina katsottavissa, samoin kuin tv:stä tai auton mittaristosta. Näin vähitellen rannekellokin menetti asemaansa. Neiti Aika oli kypsä eläkkeelle.
Ajankuluksi
Pekka Alitalo