Aikoinaan pidettiin säädyttömänä, jos nainen näytti nilkkojaan. Minun oikeassa nilkassani ei ole paljon näyttämistä, sillä se on murtunut. Kaaduin, menin Someron terveyskeskuksen päivystykseen, ja nilkka leikattiin tammikuun alussa Tyksissä.
Leikkaus onnistui hyvin, mutta kipsiin piti totutella. ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan”, Aution sanat Kariluodolle Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, kaikuivat mielessäni, kun opettelin rullailemaan pyörätuolilla ja jumppauttamaan nilkkaa. Tuntematon sotilas osoittautui tässäkin tilanteessa ehtymättömäksi sitaattivarastoksi. Salon haavoituttua jalkaan tämä toteaa: ”Ei meillä ruveta yhtä jalkaa suremahan. Jos on tullu juostua, niin nythän se on pois joka pahentaa.”
Lapsuudenystäväni puolestaan muunteli Koskelan repliikkiä sokeutuneelle Hietaselle seuraavasti: ”Ei se elämä ihan jalankaan varassa ole.” Urjalalainen senioriystäväni siteerasi Mäkilää: ”Ei s`oo ihmises. S`oon suuremmas käres.”
Loukkaantumiseeni ei tietenkään sisältynyt vakavaa dramatiikkaa, mutta sopeutuminen vei aikansa. Tyksin traumaosastolla kului viikko, Someron terveyskeskuksen kakkosvuodeosastolla kolme viikkoa. En koskaan tottunut ”Fordiin”, tasotelineeseen, jossa paino sijoittui käsivarsien varaan, mutta yhdellä jalalla hyppiminen sen kanssa onnistui jotenkin, sillä kipsattu jalka olisi vain saanut hipaista lattiaa, ja sitä en oikein oppinut. Leposärkyä ei ollut, mutta toisaalta minulle annettiin kolmesti päivässä särkylääkkeitä. Kotiin päästyäni en käyttänyt enää niitä.
Ystävät muistivat minua ahkerasti tekstiviestein, soitoin ja kortein. 89-vuotias ystäväni Elvi Ainalinpää-Mattila lausui minulle puhelimessa Uuno Kailaan Pallokentällä-runon, sen, jossa rampa poika seuraa muiden peliä ja toivoo pääsevänsä mukaan, kunnes muistaa tilanteensa: ”Hän askelen astui – mutta / kuin unesta havahtain / näki itsensä…Oikea jalka / oli kuihtunut tynkä vain.”
Freukkareista tuttu muusikko ja kriitikko Arto Pajukallio lohdutti minua muuntelemalla Karhunpoika sairastaa -laulua ja muistuttamalla 60-vuotissyntymäpäivistäni: ”Nasu-Eija sairastaa, / häntä hellikäämme. / Juhlahumuun, / onnen sumuun / sitten syöksykäämme.”
Hoito sekä Tyksissä että Someron kakkosvuodeosastolla oli erinomaista. Johtavaa lääkäriä Arja Lukkaa kiitän ystävällisestä ja kokonaisvaltaisesta hoidosta. Hoitajilla oli aina aikaa jutella kanssani, ja keittiöhenkilökunta teki maukasta kasvisruokaa. Siivoojat pitivät ensiluokkaisesti huolta siisteydestä tänä pandemia-aikana. Äitini oli tehtaan siivooja, ja olen aina arvostanut siivoojien tärkeää työtä. Fysioterapeutti-Liisaa kiitän kannustuksesta. Tsemppaus tuli tarpeeseen.
Seurakunnasta vierailtiin luonani pyynnöstäni. Lilli-Irmeli Hintsa jakoi ehtoollista, Katri Tuori kävi juttelemassa muuten vain ja Olli Salomäenpää lauloi lempivirteni sekä puhelimessa että osastolla. Lämmin kiitos teille kaikille! Palveluohjaaja Tanja Mainio oli mainio auttaessaan minua byrokratian kiemuroissa, ja Jaana Sänger sosiaalitoimistosta piti ystävällisesti huolta kaavakkeiden täytöstä. Erityiskiitos hänelle myös siitä, että hän ymmärsi selittelemättä epätyypillisen toimenkuvani kriitikkona. Sinikka ja Leif Hallille kiitokset naapuriavusta.
Entä nyt? Sairauslomaa oli helmikuun loppuun saakka, ja liikun jo varovasti kahdella jalalla. Ulos en juurikaan vielä uskaltaudu, mutta tässä edetään pienin askelin. Mahtaa olla autuas tunne, kun elämänpiiri taas laajentuu liikuntakyvyn normalisoituessa.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko