Kuvanveistäjä muovaa käsillään kolmiulotteisia kuvia. Sellainen Karjalohjalla syntyneestä Mauno Kankaasta kehittyi mutkien ja tahtonsa myötä. Vuonna 1938 Kangas saapui Somerolle. Perusti pitäjän ensimmäisen kivenveistämön.
Mauno Kankaan poika Markku Kangas on toimittanut omakustanteen, Someron Kivenveistämön julkaiseman kirjan Patsaita ja kuvatekijöitä. Sen kautta lukija saa tilaisuuden kurkistaa laajan tuotannon omaavan Mauno Kankaan elämään.
Ajatuksena oli kerätä kasaan papereita ja kuvia siitä, mitä tiedetään Kankaan kivenveistämisistä ja isommista monumenteista. Erityisesti sankaripatsaita tehtiin Somerolla kohtuullinen määrä.
Kirjassa on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta esillä Mauno Kankaan julkisten monumenttien tuotanto.
Ennen Kangasta Somerolla toimi yksittäisiä kivimiehiä, jotka louhivat kalliota rakennuskiviksi. Lähin paikka, josta louhittua, jalostettua kiveä sai, oli Salossa. 1930-luvulla meni hyvin myös vientikiveä muun muassa Englantiin.
Somerolaisen julkisen kivituotannon aikajana alkaa Lautelasta, jonne pystytettiin Lautelan taistelun 1918 muistomerkki. Se oli Mauno Kankaan ensimmäinen iso, julkinen patsas, jossa oli veistettyä muotoa ja reliefiä.
Kirja alkaa Lautelasta ja päättyy Unto Monosen muistomerkkiin Aholan nurkalle Somerolle.
– Tuohimäen Sipi lautelan kylästä oli näkyvässä osassa sille, että muistomerkki sinne pystytettiin. Sipi kävi usein meillä ja tästä puhuttiin. Myös Vihtori Nurmella oli aktiivinen rooli suojeluskunnan puolella patsaan pystyttämisessä, kuten Sipilläkin. Manu oli juuri vasta aloittanut 1938 tuotannon, eikä hänellä voinut olla vielä kovin montaa miestä töissä, Markku Kangas kertoo.
Päätuotanto oli tuhansissa hautakivissä ja isoissa sukuhaudoissa. Monumentit olivat kuitenkin Mauno Kankaalle tärkeitä.
– Varmaankin siksi, että hänellä itsellään oli intohimo tehdä niitä, kuten myös reliefejä. Kasvoreliefejä hän teki paljon. Niistä suurin osa on yksityisissä hautamuistomerkeissä, Markku Kangas jatkaa.
1950–60-luvulla Suomessa tehtiin yleisesti kivimonumentteja. Myöhemmin se loppui, tultuaan liian kalliiksi.
– Hän teki niitä niin paljon, että siitä voi todella olla ylpeä. Hänet laskettiin kuvanveistäjäksi ja on tänäkin päivänä Suomen kuvanveistäjäluettelossa. Manu teki niitä alkaen savimallista, jotka valettiin kipsiin. Jonka jälkeen otettiin toinen kipsi ja ruvettiin tekemään kiveä.
Kauko Suominen, Arvi Virta, Ville Friman, Kaino Aura, Eino Virta, Pentti Vaartio,
Aulis Koskinen, Niku Lauttia, Topi Nikader sekä Manu Kangas. Takarivissä ovat Arvo Nurmi, Vilho Aalto, – Lehtinen, Viljo Aalto, Heikki Ruohonen, Onni Vesander, – Mattila, Jouko -, Yrjö Lebedev, Väinö Aalto, Eero Sulader ja Jussi Ahava.17.12.1948 päivätystä kuvasta puuttuvat louhimomiehet sekä
kolme veistämömiestä.
Tuotannon määrä on aivan valtava.
Roskakiveä syntyi vielä enemmän. Kivi voi lähteä halkeamaan väärään paikkaan ja väärästä suunnasta. Tai siinä on vääränsävyisiä raitoja.
– Olin yhden kesän töissä louhimolla hoitamassa pois juuri sitä roskakiveä. Louhitusta kivimäärästä vain noin 10 prosenttia on sellaista, josta pääsee jotakin tekemään, eli teoksen.
– Veistämöllä oli iso Lokomon murskain, jolla lohkareista sai sepeliä ja mursketta. Murskaaminen oli silloin kuitenkin liian aikaista, eikä lyönyt leiville. Tänä päivänä se on ihan normaalia. Kaikki kivimateriaali, mikä syntyy esimerkiksi teiden ja talojen rakentamisessa, murskataan ja myydään eteenpäin.
Mauno Kankaan työura kivialalla oli alkuun päästyään selkeä.
– Haminan Kiisken kiviliikkeeseen päästyään Manu pääsi ensin tekemään yksinkertaisia suoria linjoja kiveen. Siellä kivihommissa oli joka alan osaajia. Hän oppi siitä ylöspäin, Markku Kangas kertoo.
– Siellä oli tamperelainen kuvanveistäjä, joka teki patsaita ja tilauskiviä. Manu pääsi hänen kaverikseen ja oppipojakseen. Oppi, miten tehdään savimalli ja siitä kipsimalli, ja miten kipsimallista tehdään kivi.
Sukupolvenvaihdos kulki elämän loppumisen kautta. Manu Kangas mietti firman jättämistä ja kaiken myymistäkin, kun hän alkoi lähestyä eläkeikää vuonna 1972. Mutta suhdanteet öljykriisin takia olivat heikot. Maa oli sekaisin, oli hätätilahallituksia.
– Myöhemmin, eläkeiästä jutellessamme, hän katsoi minuun ja sanoi: ”Kuule, aika moni mun kaveri on lähtenyt eläkkeelle. Tuosta ne kävelee ohi, vähän eksyneen näköisinä. Valittelevat, ettei ole oikein mitään kiinnostavaa tekemistä. Mää olen ajatellut, että ei se sovi mulle. Jos kuitenkin tekisin tätä kivihommaa, kun tästä kerran tykkään, niin kauan kuin henki pihisee”.
– Ja niin siinä kävi, täsmälleen. Äidin mukaan Manu meni aamulla töihin. Oli huonovointinen. Sydän oli reistailut jo monta vuotta ennen kuolemaa. Rytmihäiriöt olivat erittäin pahoja, nitron kanssa pärjättiin.
Manu Kangas vietiin Diakonissalaitokselle, jossa hänet oli hoidettu aikaisemminkin, mutta kuoli jo seuraavana aamuyönä.
Oman hautakivensä Mauno Kangas aloitti toisen vaimonsa kuoltua 1942, tehdessään hänelle kiven.
– Manun kuoltua sitä laajennettiin. Vasemmalle puolelle tehtiin lisäkivi, jossa on pronssireliefi. Siinä vaiheessa ei ollut enää reliefin veistäjää.
——————————-
Veistämön toiminta jatkuu yhä
Mauno Kankaan kuoleman jälkeen 1993 oli selvää, että toiminta Someron Kiviveistämöllä jatkuisi. Luontevin jatkaja oli nuorempi poika Esa Kangas, joka jo varhaisella iällä oli aloittanut työt ja oppinut siinä isältään ammatin.
– Kyllä tässä vähän aikaa on kiviä vääntänyt. Kymmenen vanhana aloin olla tässä. 61 vuotta ja risat olen näitä tehnyt.
Kivien lukumäärästä, joka käsien kautta on kulkenut, on jokin tuntuma.
– Kun oltiin vielä tuossa vanhassa paikassa Hirveläntien varrella, tehtiin 600–700 kiveä vuodessa. Silloin töissä oli noin 50 miestä.
Puoliso Aini Kangas toteaa miehensä vierellä, että koko työmäärä ei siihenkään pysähtynyt.
– Ei määrää oikein osaa laskea, kun vain osa on uusien myyntiä. Kiviin laitetaan myös uusia nimiä, korjataan, tehdään kultauksia ja käydään oikomassa kiviä hautausmailla. Työt eivät lopu.
Sammaleen muodostus kivien pintaan lisääntyy ilmaston lämmetessä ja ilmansaasteiden myötä.
Suoraa muotoa veistämöllä tehdään timanttiterällä varustetulla vannesahalla. Hionta ja kaarevien muotojen leikkaukset tehdään eri koneilla.
– Kunnostan myös hautausmaalta poistettuja vanhoja kiviä. Ne ajaa ihan saman asian kuin uusi.
Uusiokäyttö on päivän sana.
– Kiviin tehdään mahdollisesti pieniä muutoksia ja laitetaan uudelleen myyntiin. Joillakin paikkakunnilla vanhat kivet murskataan, mutta Somerolla puutarhurikin tykkää, kun vanhat menevät takaisin käyttöön.
Kivet pienenevät, kuten hauta-alat. Uurnakivi on pituudeltaan 40 senttiä ja kapea. Veistämölle kivet tulevat useasta suunnasta. Tammelan louhoksesta Esa Kangas luopui kannattamattomana.
– Investointeihin olisi mennyt monta miljoonaa, eikä aika riittänyt raakakiven sahaamiseen. Siellä oli harmaata ja mustaa. Nykyisin ostan kiven valmiiksi sahattuna laanina, joka on kolme metriä pitkä. Pilkon niitä sen mukaan, kuin on tarpeen, Esa Kangas selvittää.
Kangas tekee työtään yksin. Poika, 1978 syntynyt Kalle oli töissä, mutta rikkoi selkänsä. Esa Kankaalle ikää tulee syksyllä 72 vuotta.
Mieleen tulee kysyä, käykö hänen kohdallaan sama peli kuin isällään, jatkaa niin pitkään kuin päiviä piisaa.
Vaimo Aini Kangas naurahtaa, että onpa mielenkiintoinen kysymys, ja jää oikein kuuntelemaan.
– Minä en oikein ole semmoinen eläkeläinen, että voisin jäädä istumaan tuonne parlamentteihin. Minua ei kiinnosta sellainen, tekemistä pitää olla. Teen tätä, mitä osaan. Töitä tulee, kun asiakkaita on paljon. Tullaan kysymään, ”vieläks sää teet”.
Harrastuksena on lisäksi vanhojen autojen ropaaminen. Yhden saa kerrallaan kuntoon, muut odottavat vuoroaan seisonnassa. Hallissa on hyvä laitella autonosturin päällä.
Esa Kangas on Somerolla ainoa, joka kiviä pystyy tekemään, hiomaan ja sahailemaan. Ainoa kivenveistäjä. Muut ovat välittäjiä ja tekevät valmiisiin kiviin nimet ja korjaukset.
– Tässä löytyy kaikki. Koneet ovat vanhoja, mutta kaikki pelaavat.
Mauno ”Manu” Kangas
- 20.6.1907 Suomusjärven Koorlan kylä – 14.12.1993 Helsinki
- kivenveistäjä ja kuvanveistäjä
- maanviljelijä, isä Herman Kangas (1875–1953) oli 3 vuotta louhintatöissä nuorena miehenä Pohjankurun junatunnelityömaalla, urakoi myöhemmin kivinavettoja ja rakennusten perustuksia
- elossa olevat lapset Tuula, Markku ja Esa ovat Manun kolmannesta avioliitosta
- ensimmäinen puoliso Aili Salomaa, liitto johti eroon 30-luvun lamassa
- lähti kivialalle 26-vuotiaana, mutta oli ensin Kiskon nimismiehen autonkuljettaja, sitten etsiväpoliisien kuljettajana jahtaamassa pirtutrokareita, laittoi paperit poliisikouluun
- sai vanginvartijan paikan Turun Kakolassa ja meni sieltä Viipurin keskusvankilaan töihin
- päätyi Renkoon laman hellitettyä metsätöihin, josta päätyi kivitöihin
- meni Lohjaan kiviliikkeeseen kuljettajaksialkoi haluta kivitöistä itselleen ammattia
- pääsi Haminaan isompaan kiviliikkeeseen, jossa oppi kiven sekä kuvan veistämisen taidon
- löysi uuden vaimon Bertha Anderssonin Lohjalta, joka kuitenkin kuoli traagisesti
- kolmas vaimo Salme Saarinen löytyi kirkonmäeltä kivenveistämön vierestä, menivät naimisiin sodan jälkeen
- työt pääsivät uudelleen käyntiin jatkosodan jälkeen
- teki yhteistyötä muun muassa kuvanveistäjien Aarre Aaltonen, Eila Hiltunen, Lauri Leppänen, Veikko Leppänen, Essi Renvall, Viljo Savikurki, Aukusti Veuro, Matti Visanti ja Ilmari Wirkkala kanssa