Minusta on tullut muistamaton. Aamulla unohdin napata huiviini tyroksiinit. Ei ollut ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Täytyy varmaan ostaa sellainen lääkeannostelija. Laittaa pillerit siihen jo illalla valmiiksi. Panna se keittiön pöydälle, niin huomaan sen aamulla. Toivottavasti mies ei aamutuimaan nappaa kurkkuunsa minun nappuloitani.
En muista ihmisten nimiä. Ennen Jussit ja Mirjat pompsahtivat suustani kuin apteekin alahyllyltä konsanaan. Samassa litaniassa tiesin nimenhaltijan isän, äidin, sisarukset ja tein jo sukuselvitystä. Nyt on toisin; alkavat varmaan nauttimani eläinrasvat vaikuttaa sakkauttavasti. Mutta olen lohdutellut, että perälauta alkaa jo valskata, kun niin paljon tavaraa on kerrytetty matkan varrella.
Kun en muista nimeä, alan haarukoida. Mihin henkilö liittyy, ollaanko oltu tekemisissä ja milloin viimeksi, missä asuu, mitä tekee, mikä olikaan äitinsä, kenellä on samanlainen nimi, millä kirjaimella alkaa etu- tai sukunimi, ja niin edelleen. Sitten kun se nimi pälkähtää päähän, niin saatan olla jo unohtanut itse asian, mihin nimeä tarvitsin. Mutta onnistumisen tunne on hieno, kun ihan itse omin voimin löysin etsimäni.
Kun nuorena likkakaverin kanssa pähkäilimme jonkun nimeä, niin viimeisenä oljenkortena hän tokaisi: ”Haes puhelinluettelo!” Tietävätköhän tämän päivän lapset, mikä sellainen puhelinluettelo on. Nuoret, tietoiskuna kerron, että siihen oli listattu aakkosittain tietyn alueen puhelinliittymien omistajat. Sukunimen perusteella pystyi löytämään puhelinnumeron ja osan osoitettakin.
Yhtenä päivänä mietin sen laihan nuken nimeä, jollaisilla en lapsena erikoisemmin halunnut leikkiä, olin muutenkin pikkulikkana enemmän nalle-, traktori- ja pelinaisia. Mannekiini tuli mieleeni ja että miessellaisen nimi on Ken. Moni olisi äkännyt vihjerivistäni, mistä on kyse. Nykynuoriso olisi jo ottanut älypuhelimen kouraansa (jos ei se siihen ole jo kasvanut) , googlannut ja löytänyt etsimäni hetimmiten.
Meikämamma ei antanut periksi. Luotin aivoihini ja siihen, että niitä pitää käyttää. Siinä vaiheessa joku keskeytti tämän maailmankaikkeudessa hyvin tärkeän mietintäni. Unohdin nukennimen etsimisen. Kun rupesin kirjoittamaan tätä muistamatonta kirjoitusta, niin Ken-sanan näpyteltyäni, pitkäsääri Barbie-sanan kirjaimet pälkähtivät päähäni.
Minä olen sitä mieltä, että käsin kirjoittamisella on suuri merkitys asioiden mieleen painamiseen ja muistamiseen. Korvat kuulevat sanan, päästä lähtee käsky kirjoittaa se paperille ja samalla jää muistijälki siitä, mitä valkoiselle raapusti. Keino on ollut käytössä työssäni vuosikymmenet.
Muistamiseen liittyy myös se, että osaa kuunnella. Keskittyy vain yhteen asiaan, ei haahuile ajatuksissaan, katseillaan eikä sormineen missään muualla. On läsnä hetkessä, kuuntelee ja pystyy vastaanottamaan, mitä on tulossa.
Sen olen huomannut, että hyvin nukutun yön jälkeen muisti on mallillaan. Sen sijaan parin tunnin unilla ei pitkälle pötkitä eikä asioita muisteta. Sähköjänis ei pysty keskittymään, pudottelee tavaroita ja unohtelee asioita.
Kotitalousopettajatätini neuvot sopivat muistinkin tueksi. Pitää syödä säännöllisesti kunnon ruokaa, haukata happea välillä ja nukkua yönsä rauhassa.
Muistan nyt sen lääkeannostelijan hienon nimen, jota tekstini alussa en saanut heti päähäni. Se on… Mihin se sana nyt hukkui… dopamiini … digestiivi … dogshit … Dosetti !!
Merja Ryhtä
toimittaja