Kolme päivää sitten, maaliskuun 23. päivänä tuli täyteen aikuisikäni ensimmäinen kokonainen vuosi Suomessa. Lapsuudessani vastaavanlaisia vuosia oli ehkä kuusi tai seitsemän. Lapsena vierailin perheeni kanssa usein Tukholmassa asuvan sukulaisen luona ja jo 14-vuotiaana matkustin vuosittain yksin Tukholmaan tätini luo. Perheeni kanssa matkustin lähinnä Suomessa ja Pohjoismaissa. Kielikurssilla Englannissa olin 15- ja 18-vuotiaana, 19-vuotiaana matkustin ensimmäisen kerran yksin lomamatkalle Etelä-Eurooppaan.
Temperamenttini ja luonteeni istuivat ja istuvat huomattavasti paremmin Välimeren kulttuuriin kuin jäyhään Pohjolaan.
Kymmenen vuoden ajan matkustin vuosittain lomilla lähinnä Etelä-Eurooppaan ja Lähi-itään. Vuodesta 2000 lähtien kevääseen 2020 olin työni vuoksi enemmän poissa Suomesta kuin Suomessa. Vuosina 2004–2016 toinen kotini oli Kairossa, Egyptissä ja viime vuosina työskentelin kahdeksan kuukautta vuodesta maailmalla Lähi-idässä, Aasiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Suomessa minulla on aina ollut pysyvä koti.
Olen ylpeä Suomesta, Suomen itsenäisyydestä ja historiasta sekä Suomen upeasta luonnosta.
Vuodet maailmalla syvensivät rakkauttani Suomeen ja Suomen luontoon, mutta vieraannuttivat minut Suomessa asuvista suomalaisista. Olen tavannut paljon maailmalla asuvia suomalaisia. Ero maailmalla ja Suomessa asuvien suomalaisten välillä on valtava.
Suomessa kohtaan hyvin harvoin positiivista asennetta, kannustusta ja positiivisen palautteen antajia; maailmalla taas erittäin paljon positiivisia ihmisiä, tsemppausta, arvostusta, ihailuakin. Suurin osa ystävistäni asuu eri puolilla maailmaa.
Viimeisen vuoden aikana olen saanut vastata lukemattomia kertoja kysymykseen: onko kamalaa, kun ei pääse matkustamaan? Vuosi Suomessa on oma valintani. Kaikkiin niihin maihin, joissa minulla on työni kannalta tärkeitä verkostoja, en olisi pandemian vuoksi päässyt, mutta moniin maihin olisin voinut lähteä työmatkalle.
Kevätauringon valossa muistin pitkäaikaisen haaveeni; olin pitkään toivonut saavani nähdä Suomen vuodenaikojen kierron samassa paikassa. Nyt toiveeni viimein toteutui.
Vuosi on ollut journalismin, valokuvauksen ja viestintätyön kannalta työntäyteinen. On ollut hienoa saada nauttia Suomen luonnosta ja neljästä vuodenajasta. Raskainta kuluneessa vuodessa oli isäni kuolema viime syksynä. Suru on arjessa läsnä. Paras tapa kunnioittaa isäni muistoa on jatkaa täyttä elämää, nauttia elämästä ja nauttia työstä, joka on minulle yrittäjänä elämäntapa.
Vaikeinta minulle Suomessa on kestää yrmeän nyrpeää negatiivisuutta, kateutta ja ainaista valittamista. Paratiisia ei maan päällä ole, mutta 60 maan kokemuksellani ainoastaan Uusi-Seelanti yltää Suomen kanssa jotakuinkin samalle viivalle. Lähes millä tahansa mittatikulla Suomi on maailman parhaimpia maita!
Päivi Arvonen
toimittaja, valokuvaaja, viestintäyrittäjä