Joskus muinoin saatoin vapunpäivänä seisoskella kadunvierellä ja seurailla vappumarssin etenemistä. Vakavailmeisiä harmaantuneita, mutta ylväsryhtisiä työväenliikkeen veteraaneja punaisten lippujen alla ja jäljempänä muuta juhlakansaa: duunareita, virkaväestöä, risupartaista ja kukkahuivein koristautunutta kulttuuriväkeä, eläkeläisiä, auringosta nauttivia nuoria perheitä. Siis tavallisia ihmisiä.
Monet marssivat hilpeinä ja hyväntuulisina noudattaessaan kuulemani mukaan Ernest Hemingwayn elämänohjetta, ”Toinen päivä humalassa on kaikkein paras”. Ja niinhän se on, ainakin vapun aikaan. Ja aina löytyi kadun varrelta joku toisin ajatteleva rähinäviinaa nautiskellutkin. Marssikansan julistaessa ”Suomen kansan puolesta SKP”, saattoi rähisijä julistaa omaansa: ”Menkää kommarit Neuvostoliittoon saatana”. Tuon ajan vappumarsseissa oli tunnelmaa. Itse pysyin kuitenkin sivustaseuraajana. En tuntenut aatteen paloa.
Matkan varrella olen tullut aatteen puolesta marssineeksikin. Kahdeksankymmentäluvun alussa pahikset Ronald Reagan ja Leonid Bresnev uhittelivat ydinaseillaan ja rauhanliike aktivoitui joiksikin vuosiksi. Rauhanjunat jyskyttivät. Rauhankonserteissa unohtui hetkeksi ydinsodanpelko. Rauhanmarsseja, joita tuli oikeaoppisesti kutsua rauhankulkueiksi, järjestettiin eri puolella Suomea. Sellainen oli jopa Ilomantsissa, jossa tuolloin satuin asumaan. Tuossa Neuvostoliiton rajapitäjässä meitä rauhan puolesta kulkijoita oli muutama kymmen. Iskulauseemme tuskin kuuluivat rajan yli Bresnevin korviin.
Kaksituhattaluvun alkuvuosina marssin Yhdysvaltain suurlähetyksen aidan taakse 15 000 muun kanssa vaatien Yhdysvaltoja luopumaan sotatoimista Irakia vastaan. Ei se auttanut. En muista nähneeni suurlähettilästä. Mutta muistan pukeutuneeni kevyenlaisesti, vaikka oli kylmä sää. Varpaitakin palelsi. Tulin kipeäksi.
Erään kerran marssin Rautatientorilta eduskuntatalolle vastustaen ydinvoimaa. Oli Tsernobylin onnettomuuden vuosipäivä. Tuohon aikaan ydinvoiman vastustaminen oli yleistä, sillä monetkin ydinvoimalaonnettomuudet oli hyvässä muistissa.
Kiinnitin lippalakkiini hopeisen kirvesmerkin, joka isälleni oli annettu sota-ajan mottitalkoissa. Taisin ajatella kirvesmerkin symboloivan puuta uusiutuvana energiana. Tuskinpa tuota merkkiä kukaan huomasi, eikä mennyt kauan, kun ydinvoiman vastustaminenkin tuntui hiipuvan. Ydinvoimasta taisi tulla ”puhdasta” ilmastollisten ongelmien noustessa tosissaan keskustelun kärkiaiheeksi. Alkoi tuntua jopa siltä, että puuta ei saisi polttaa sen aiheuttaessa hiilidioksidipäästöjä ja hakkuiden vähentäessä hiilinielua.
Vaikka en olekaan osallistunut vappumarsseihin, olen muutaman kerran ilokseni ajautunut laulamaan työväenlauluja Helsingin työväentalolle. Työväenlaulut ovat vappuun kuuluva perinne, jota ilman vappu ei vappu olisikaan. Kokemani yhteislaulutilaisuudet olivat parhaimmillaan hartaanoloisia tapahtumia. Noudatettiin samantapaista kaavaa kuin kirkkomessussa. Tuolit kolisivat, kun noustiin seisomaan. Laulettiin. Istuttiin ja laulettiin taas.
Virren laulannasta poiketen vapunpäivänä ääni muutaman aamukuoharin ja -lonkeron jälkeen soi kantavasti ja kirkkaana. Tunnelma herkistyi erityisesti Reijo Frankin noustessa lavalle ja laulaessa kai tunnetuimman laulunsa Veli, sisko.
Kuulin hauskan lapsuusmuiston, jonka eräs nykyinen noin viisikymppinen oli kertonut. Hänen vanhempansa olivat vakaumuksellisia ihmisoikeuksien puolestapuhujia ja osallistuivat koko perheen voimin erilaisiin mielenilmauksiin. Sotilasjuntan kaapattua vallan Chilessä syksyllä 1973 vallankaappausta vastustavassa mielenosoituksessa väkijoukossa julistettiin: ”Chilen kansan puolesta fasismia vastaan”. Rattaissa istunut taaperokin oli ollut hengessä mukana varsinkin, kun oli kuullut ympärillään huudettavan: ”Siilikansan puolesta asfalttia vastaan.” Hän oli tuntenut aatteen paloa.
Timo Klemelä
Vappuköörin toinen basso