Kevät on täällä ja aurinko kurkkii pilvipeitteen takaa kuin mikäkin kiusoittelija. Siiman päässä ei ole seteliä, vaan auringonvaloa, josta maailman onnellisin valtiomme on jäänyt paitsi puolen vuoden ajan.
On aika panna ranttaliksi ja mennä ensimmäistä kertaa parvekkeelle syömään tai juomaan kahvia. Tämä kerta kuitenkin jää vuoden ainoaksi ja parvekkeen kohtaloksi jää taas olla epämääräinen varasto.
Parveke on ihan turha juttu ihmiselle, joka ei tupakoi. Näin väitän, ja perusteeksi riittää omakohtainen kokemukseni.
Ensimmäisen vuokra-asuntoni jälkeen kämppää etsiessäni aloin janoamaan parveke- ja sauna-ominaisuuksien perään. Monille kivoille kämpille sanoin ”ei”, koska ei ollu väylää sisätilahikoiluun tai semiulkopaistatteluun.
Vasta kolmannessa kämpässäni oli parveke. Mitä kävi? Alussa kuvailemani skenaario kävi toteen. Miksi? Kerronpa teille tasan tarkkaan sen, miltä tämä pieni parvekesessio tuntuu.
Kevään ensimmäisenä parvekehetkenä päämääräni on usein ollut nauttia kiva aamupala. Teen yhtä täytettä juhlakkaammat aamupalaleivät ja kaivan crocsit ja kylpytakin varustuksekseni.
Heti alkuun täytyy todeta, että parvekkeelle johtavien kahden oven avaaminen kahvikuppi ja leipälautanen kädessä on niin käsittämättömän hanurista hommaa, että joku voisi kokea oikeudekseen päteä: ”Mikset laske niitä pöytätasolle oven aukaisemisen ajaksi?”
Sitä jotakuta ei ole koskaan olemassa ja päädyn aina taistelemaan ovien ja ounastelevan tuulen kanssa kahvin läikkyessä while leivät are living on the edge of lautanen.
Ensimmäinen askel parvekkeella ja kevätauringon luokseenkutsuva kusetus pörähtää kasvoille heti kättelyssä. Katupöly hellii allergisia silmiäni ja hiukseni, jotka ainakin somerolaisten entisten yläastekollegoideni mielestä ovat aivan liian pitkät, tunkeutuvat äärimmäisen kettumaisesti naamalle kuin mikäkin nihkeä lonkerohirviö. Useimmiten hiuksia löytyy suusta ja kerran jopa sieraimesta.
Istun alas ja lasken kupposen ja leipälautasen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kaksi vaihtoehtoa toteutuu väistämättä. Joko aurinko paistaa parvekkeelle ja on liian kuuma, tai sitten on varjoisaa ja palelluttaa. Nämä toteutuvat useimmiten kummatkin, vuorotellen siihen rytmiin, ettet ehdi kumpaankaan tottua.
Tarttuessani paahtimen lämmittämään leipääni huomaan sen olevan suomalaisen kevätsään kylmettämää. Kahvi ei niin nopeasti jäähdy, mutta puolessa välissä sekin on muuttunut kylmäksi epämiellyttäväksi mustaksi litkuksi.
Aamupala on sään sabotoima ja ennen kaikkea kevään tuomat uudet tuttavat ovat läsnä. Heidän läsnäolon yleensä kuulee. Kovaäänisimmät eivät ole vaarallisia, mutta ne saa pakokauhun aikaan. Kun taas erotat inisevien yksilöiden äänen, on jo liian myöhäistä: Sinua on purtu.
Joskus olen ottanut kirjan tai läppärin mukaan. Aurinko paistaa niin, että näytöstä ei näe mitään ja mitä lukemiseen tulee: en lue kirjoja. Tekemiseksi ei jää muuta kuin istua ja ”nauttia”.
Paikallaan olemista ja nauttimista osasin tehdä silloin kun poltin tupakkaa. Lopetettuani koin parvekkeella köllöttämisen niin voimaannuttavana, että koitin pitää traditiosta kiinni menemällä sinne imeskelemään tikkaria. Jostain kumman syystä se ei tuntunut samalta.
Keväiset yritykseni saada käyttöä parvekkeelle ovat olleet yhtä säälittäviä kuin lukuisten tuttavieni saunominen kotioloissaan. Kirkkaasti suurimman osan saunat ovat pelkkiä varastoja. En voi ymmärtää, miten ihmiset eivät sauno, jos heillä on sauna. Joku ei varmaan ymmärrä, miten en ole nauttinut parvekkeellisesta kodistani. Päteekö tähän sanonta ”ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen”?
En tiedä mikä tämän kolumnin lopullinen pointti on. Älkää ainakaan alkako tupakoimaan, jotta voisitte hengailla parvekkeellanne. Käyttäkää niitä mieluummin varastona.
Henrik Illikainen
muusikko