Kulttuuri-Suomea järkytti tammikuussa uutinen rakastetun tragikoomikkokirjailija Sinikka Nopolan poismenosta. Hän oli syntynyt Helsingissä 26.11. 1953 mutta varttunut Tampereella, ja hän kuoli Helsingissä 13.1. 2021 vaikeaan sairauteen. Kuolinilmoituksessa oli hänen ihailemansa Saima Harmajan Peipponen -runo.
Sinikka Nopolan laajan tuotannon peruspilareita olivat tragikoomisuuden lisäksi antisankaruus ja itseironia: ”tekee ilon itsestänsä, riemun riihirääsyistänsä”, sanoi vanha kansa. Lapsille ja meille lapsenmielisille suunnatut Heinähattu ja Vilttitossu – sekä Risto Räppääjä -kirjat, jotka Sinikka Nopola kirjoitti yhdessä erityislastentarhanopettajasiskonsa Tiina Nopolan kanssa, olivat ja ovat supersuosittuja. Ne ovat poikineet myös monta koko perheen elokuvaa ja musikaalia.
Sinikka Nopolan koti oli keskiluokkainen, ja siellä elettiin suojattua, joskin hersyvän tilannekomiikan höystämää elämää. Sinikka Nopola vietti Hämeessä ylevän, esteettishenkisen nuoruuden, jota tosin maustoi poliittinen aktiivisuus Nälkäjoulu -keräyksineen.
Sinikka Nopola on kertonut, että hänen yleissivistyksensä oli kehnonlainen, vaikka hän työskentelikin Helsinkiin muutettuaan kuusi vuotta Helsingin Sanomien kotimaantoimituksessa. Kerran uutispäällikkö antoi hänelle tehtäväksi soittaa Kymen voimalaan ja kysyä, onko näillä juoksutuksia. Sinikka Nopola ihmetteli kysymystä mutta teki työtä käskettyä. ”Mitä tarkoitatte juoksutuksilla?”, voimalasta kysyttiin. ”En paljon mitään”, vastasi Sinikka ja sulki puhelimen.
Kirjailijanuransa Sinikka Nopola aloitti Teepussit -novellikokoelmalla (1987), jossa oma ääni oli vielä hakusessa. Kustannustoimittaja ja luottoystävä Silja Hiidenheimo kehotti häntä kirjoittamaan lastenkirjoja. Koska Sinikalle lapset olivat outoja, vaikka hän olikin yksinhuoltaja, hän pyysi työpariksi sisarensa Tiinan.
Sinikka Nopola on kiteyttänyt huumorinsa ytimen: ”Tarinassa on oltava näkökulma, asiat on käännettävä jollain tavalla nurin, tai sitten on fokusoitava sivuun, niin kuin elämäkin fokusoi.” Entä Nopolan ylittämätön hämäläishuumori Eiloine, Rampeine ja likkoineen? ”Ei tehrä tästä ny numeroo” (2003) syntyi viidessä viikossa. Lapsuuden hämäläismurre valikoitui kielimuodoksi, sillä se sutjakoitti kirjoittamista.
Lisäksi tarvittiin side omakohtaisuuteen, mutta siihen Sinikka Nopola suhtautui kohtuullisuusperiaatteella: ”Ihan aina ei omaa historiaa tarvitse pöhköntää. Joskus riittää, että kertoo vain tapahtumien kulun ja yhdistää näkymättömän ja näkyvän: Jumalan ja bodyn.” Ei tehrä tästä ny numeroo tiivistää hersyvimmän hämäläishuumorin pessimistisissä, onnettomuutta ennakoivissa tokaisuissa, jotka on tarkoitettu elämänohjeiksi aihepiiristä ”hämäläinen kohtaa kesän”: ”Ravinto (syöminen) `Mitä sää orotat? Ei uuret perunat jähtyneenä miltään maistu.´ Neste (juominen): ´Se on sitten myähästä, kun oot tiputuksessa linikalla.´ Rakkaus: `Jaa kesäheila? Kyä ne on kaikki menny jo alkukesästä.´ Kuolema: `Kyä se ois paree kualla keväällä, ettei tarttis sitten haikeena kattella kesää.´”
Tunsin Sinikka Nopolan. Hän oli tekstinsä näköinen: hauskalla tavalla vaatimaton ja hyvin sympaattinen, ei ollenkaan suosionsa ja lukuisten palkintojensa ylpistämä. Soittelimme silloin tällöin, ja tavatessamme Joensuun kirjallisuustapahtuman iltavastaanotolla hän signeerasi minulle kirjojaan. Omistuskirjoituksissa lukee: ”Eijalle ystävyydellä Sinikka”.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko