Teksti Eija Komu
”Tarinankuulijoilla on tiettyjä odotuksia. He tuntevat tarinan lait ja osaavat seurata sen kulkua. He tietävät, ettei päähenkilöitä voi tappaa kuin korkeintaan lopussa. He tietävät, että jos hyvät kuolevat, pahat kuolevat myös, ja että paha aina jollakin tavalla saa palkkansa. Näiden lakien rikkomien herättää kuulijassa epäoikeudenmukaisuuden tunteen. Olen ajatellut, että ehkä tarinan perimmäinen tehtävä on vahvistaa kuulijan uskoa maailman lopulliseen loogisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen”, on Kaari Utrio (s. 1942) sanonut.
Toimittaja Anna-Liisa Haavikon vetävästi ja vauhdikkaasti kirjoittama elämäkerta Kaari, joka on juuri ilmestynyt Siltalan kustantamana, avaa kiehtovan näkymän luetun, rakastetun, moninkertaisesti palkitun ja kansainvälisesti käännetyn ja tunnustetun kirjailijan tuotantoon.
Haavikko kuvaa tarkasti, joissakin toisarvoisissa yksityiskohdissa jopa turhan tarkasti, bestselleristimme elämää ja persoonaa, hänen historiallisten romaaniensa ja tietokirjojensa perusolemusta, teosten vastaanottoa ja lukijapalautetta. Huolellisen dokumentoinnin on tehnyt mahdolliseksi Kaari Utrion säilömä vuosikymmenten mittainen kirjeenvaihto. Kirjoitusprosessiin ja kirjailijan jokapäiväiseen elämään pääsee hyvin sisälle.
Syntynyt kirja kädessä
Syntyään helsinkiläinen mutta vuodesta 1975 Somerniemellä asunut Kaari Utrio syntyi suorastaan kustannusosakeyhtiö Tammen tyttäreksi. Hänen isänsä Untamo Utrio oli kustantaja, ja äiti Meri Utrio työskenteli loppuaikansakin Kaari Utrion ja Kai Linnilän perustamassa perheyritystuotantoyhtiö ja sittemmin kustantamo Amanitassa.
Kaari Utrion lapsuudenkoti kuului ylempään keskiluokkaan mutta oli vahvasti sosialidemokraattinen. Kaari Utriokin on tukenut näkyvästi Mauno Koiviston ja Tarja Halosen valintaa presidentiksi. Someron kunnanvaltuustossa Kaari Utrio toimi sitoutumattomana sosiaalidemokraattien ryhmässä 1980–1988 ja Someron kunnanhallituksessa 1985. Kaari Utriolla on tärkeä merkitys niin valtakunnallisena kuin paikallisenakin mielipidevaikuttajana.
Kaari Utrio kiinnostui Helsingin yliopistossa historiaa opiskellessaan keskiajasta, joka oli vielä tuohon aikaan tutkijoiden huonosti arvostama. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi (tekstissä virheellisesti maisteriksi) 1967 ja kaavaili aluksi tutkijan uraa, mutta päätti sitten kokeilla historiallisen romaanin kirjoittamista menestyäkseen ja tienatakseen. Esikoisteostaan Kartanonherraa ja kaunista Kirstiniä (1968) kirjoittaessaan Kaari Utrio ajatteli ahtaan arjen raskauttamia perheenäitejä, joille romaani tarjoaisi tarpeellisen hengähdystauon.
Myyntimenestykseksi osoittautunut romaani nimettiin lukuromaaniksi ja käyttökirjallisuudeksi, mutta se sai näkyvän vastaanoton. Myöhemmin, sinkeällä 1970-luvulla, Kaari Utriota syytettiin rouvaspornosta ja eskapismista, mutta 1980-luvulla hän sai jo arvostusta. Toisaalta on niinkin, että kustannusmaailman salat tunteva ja talouden realiteetit tunteva myyvä kirjailija ärsytti ja aiheutti kateutta.
Populaarina tietokirjailijana Kaari Utrio sai moitteita tieteellisen otteen puuttumisesta, mutta se ei estänyt esimerkiksi eurooppalaisen naisen historian Eevan tyttärien (1984) jättimenestystä. Teos on saanut runsaasti kansainvälistä huomiota, ja se on käännetty muun muassa koreaksi.
Elämäkerta kuvaa avoimesti muttei mässäillen yksityiselämän dramaattisia käänteitä. Kaari Utrio oli mennyt naimisiin upseeri Jaakko Virkarannan kanssa. Pasifisti-Kaari ei oikein voinut puhua vakaumuksestaan varuskuntayhteisössä upseerin rouvana. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta.
Somerniemen dynamokaksikko
Elämä myllertyi, kun Kaari Utrio äkkirakastui niin ikään kulttuurivaikuttaja Kai Linnilään (1942–2017). Pari avioitui ja muutti Helsingin humusta Somerniemen rauhaan tullen aluksi toimeen omavaraistaloudella. ”Meillä oli eläimiä kuin Nooakin arkissa”, on Kaari Utrio sanonut. Kyläläiset seurasivat pariskunnan edesottamuksia huvittuneina mutta myös avuliaina. Pariskunnan poika Lauri Linnilä johtaa nykyisin Amanitaa.
Dynaaminen pariskunta pani tuulemaan. Kai Linnilä oli taajasti verkostoitunut, ja vireillä suhteillaan pariskunta teki esimerkiksi Helvi Hämäläistä koskevasta seminaarista Somerniemen kirkon täyttäneen yleisömenestyksen. Somerniemen kesätori nousi keskelle ei-mitään, ja siitä tuli nopeasti Someron kesän sykkivä sydän. Kirjatalo Amanita perustettiin 1982, ja sinne saatiin luottotyöntekijät. Kaari Utrio paitsi paikallispolitikoi myös esiintyi paljon. Hänet tunnetaan selkeäsanaisena ja pienimpiinkin tehtäviin huolellisesti valmistautuvana sanan ammattilaisena. Kolumnistina hän on ollut teräväsanainen ja ottanut kantaa milloin parisuhdeväkivaltaan (kohua herättänyt Usko, toivo ja hakkaus), milloin Nato-jäsenyyteen. Kolumnikokoelma Kiilusilma feministi eli miksi en enää matkusta junassa ilmestyi 2008.
Elämäkerta mainitsee: ”Kaari ja Kai kuvittelivat voittaneensa kuudessa vuodessa somerolaisten heihin kohdistuneet ennakkoluulot. Kaarin ensimmäiset valtuustoistunnot paljastivat heidän olleen väärässä. Kirjailija Utrio oli edelleen kummajainen, jolle valtuustosalissa irvailtiin ammatista ja pisteltiin hänen kirjojensa nimillä. Matalamieliset mauttomuudet maustoivat päätöksentekoa. Kaari mietti, mitä maajussit tuumaisivat, jos heitä kutsuisi lehmiensä nimillä.”
Mutta Kaari muisti somerolaisia tuotannossaan. Jakkulan pappilasta kertova Pappilan tyttäret (1977) nosti kotiseutuylpeyttä, ja Kaari Utrio on myös kirjoittanut paikallisaiheisia näytelmiä Someron Tupanäyttämölle.
Shokista muistoihin
Kun keskiaika tuntui loppuun pengotulta, oli kirjailijan aika suunnata katseet virkistävään autonomian aikaan. Alkoi syntyä tapakomedioita. Jos Kaari Utrio oli uransa alussa ottanut mallia Sergeanna Golonin Angelika-sarjasta, nyt esikuvana voitiin pitää Jane Austenia. Ironinen huumori ja nokkela sanailu hallitsivat näitä romaaneja.
Kaari Utrio päätti tuotantonsa Hupsuun rakkauteen (2017). Lopettamispäätös oli mediapommi. Kirjoittaminen on jatkunut Facebookissa, jossa kirjailija käy vilkasta näkemysten vaihtoa lukijakunnan kanssa. Hän myös antaa taustatietoja ja infoiskuja.
Puolison ja yhteistyökumppanin Kai Linnilän äkillinen poismeno oli Kaari Utriolle shokki. Ensimmäinen suruvuosi kului raatelevassa tuskassa. Ystävät, masennuslääke ja päivittäiset rutiinit sekä avustaminen Amanitassa saivat lesken kuitenkin hiljalleen elävien kirjoihin. Jäljellä on kiitollisuus yhteisestä, värikkäästä elämästä ja rakkaat muistot.
Elämäkerta lähestyy kohdettaan lämpimästi. Kaari Utrio piirtyy lukijan eteen paitsi suurena tarinankertojana, intohimoisena historioitsijana ja raudanlujana ammattilaisena, myös herkkänä, valloittavana, määrätietoisena mutta aina korrektina ja sydämellisenä persoonana.