Nykyisin työ muovaa ihmisen identiteetin. Työelämä muovaa ihmisen kasvot ja olemuksen. Työ on jokin arvon mitta, jota vasten kaikki peilautuu. Mutta jos ei ole työssä, entä sitten? Työttömyyden häpeän harso on monelle kipeä ja kaikki on uudelleen mitattava.
Tai entä jos työikäinen sairastuu – psyykkisesti? Usein se on piilotettava.
Olen ollut toistakymmentä vuotta eläkkeellä. Nelikymppisestä. Hyvästä työiästä ja hyvästä työpaikasta. Olin käynyt sitä ennen varsinaiset sirkuksen klovnin temput, jotta kukaan ei näkisi kuinka huojuin. Olin niin uupunut, että eläke oli kuin hiljainen peitto hennolle ruumiille ja mielelle.
Jouduin käymään todellisen identiteettikriisin. Jouduin kysymään moneen kertaan, kuka olen. Kun katsoin peiliin, ihmettelin vain kun se ei näkynyt. Ja kuinka hitaasti vajosin, kuin olisin ollut heikoilla jäillä.
Mutta yhtäkkiä haparoituani, löysin ankkurin. Olin täpärästi enää olemassa – henkisesti – mutta tartuin rohkeasti ankkuriin. Ja vedin itseäni päivä päivältä ylöspäin. Puristin ankkurini köyttä vimmatusti, kuin olisin ollut kuohuvassa meressä. Ja nousin.
Ei se hetkessä tapahtunut.
Aikaa myöten aloin kasvattaa uutta identiteettiä. Se oli aallokossa rypemistä. En halunnut pukeutua köyhään eläkeläisen identiteettiin. Ja kuitenkin se oli ainoa mahdollisuuteni. Kela-kortissa luki selvästi: eläkeläinen. Mutta minä, nelikymppinen, elämäni parhaissa vuosissa, oliko minun nyt juututtava. Ei.
Identiteetti on kuin puu. Se versoo jo lapsuudessa. Huojuu teini-iässä. Aikuisuus notkistaa rungon, vuosirenkaat kertovat ihmisen elämästä. Mutta iskikö kirves runkoon? Jo nelikymppisenä. Tuliko syvä haava?
Yhtäkkiä rungolla kirmaili orava, se pieni toivon kipinä – ja nakersi käpyä. Kävyn pienet siemenet, ne minun toivoni synnyinsirut, ja oravan kepeys. Notkistin uudelleen varteni, kasvatin uuden ylpeyden.
Tajusin, että sairaus olikin elämisen kypsymispaikka. Mustavalkoinen nuoruus ja työelämän kolhivat varjot vaihtuivatkin väreiksi. Enää en ihmetellyt. Työelämän kovat määreet vaihtuivat suvaitsevaisuudeksi. Häpeä ylpeydeksi: minä olen minä. Vaikka eläkkeellä. Ei minun arvoni ollut hajonnut – se oli vain muuttunut toisenlaiseksi. Kaikkein tärkeintä: olin olemassa.
Tajusin, että elän itseni tähden. Vain niin saatoin liittyä ympäröivään maailmaan. Maailma ei ole tyhjiö – se kohisee elämää ja on valoa täysi. Vaihdoin siis identiteettini verhot, ja katso, ikkunasta valahti varjoisiin nurkkiin ihmeellinen valo. Ja ikkunan takana mäntyni oli kasvattanut uljaat oksat. Ja orava kirmaili yhä, nirskutellen.
Näin kuvaisin omaa kohtaloani. Mutta ei tämä kaikki ole mahdollista. Liian kaunista, sanoisin. Yhä tulee hetkiä, kiusallisia, jolloin joku kysyy, mitä teet työksesi. Kekseliäs minäni sujauttaa pienen valheen, jotain epämääräistä. Mitä vastata, kun taas tulee vastaan se työelämän identiteetin kylmä suihku. Se mittari, jolla nykymaailma määrittää.
Usein on tartuttava taikasauvaan ja oltava taas se työelämän tanssiva klovni. Tiedän, että nykyinen työelämä on raatelevampaa kuin silloin parisenkymmentä vuotta sitten. Ihmiset repäistään ja identiteettien puut kouristelevat – mutta on pysyttävä ja pystyttävä.
Minulla on oikeastaan varaa olla se mikä olen, sillä minua rajoita enää mikään. Siis henkisen minuuteni tukirangassa. Eläkkeen pennoset juoksevat – joskus juosten pois. Niillä on pärjääminen. Minulla on pennoset sujut elämisen kanssa. Niukasti.
Mutta eläkeläisten todellinen totuus on se, että pennosten venytys ei aina riitä. Liian pienet eläkkeet kajoavat identiteettiin. Jotta voi säilyttää identiteetin, on oltava vertaisia. On oltava kannattelevia kämmeniä, on oltava edes yksi piskuinen orava – vilkuttamassa vaikka korvan takana. Siellä missä neulaset pistelevät jalkapohjia.
Jospa voisi noukkia yhden siemenen, ja kätkeä se sormiin. Ei se rahaa anna, mutta se antaa elämisen mieltä. Ja siitä kasvaa se identiteetti. Siitä kasvaa se oma minuus, jota kukaan ei voi pois ottaa. Pennit eivät sitä muovaa, sitä muovaa oma mieli. Ja ystävät. Jos koskaan, on astuttava ulos. Ja vaihdettava edes verhot. Jo pitsisen verhon takaa pilkottaa uusi maailma. Ja ovikin voi narahtaa auki – ja portaat kutsua. Ja tie vie, ja yhtäkkiä mutkassa odottaakin toinen ihminen – ja sitten toisessa mutkassa toinen – kohta on yhteinen joukko.
Se ei ole rahaa, ei mammonaa. Ei pukeuduta työelämän pukuihin. Pistetään kirpparitakki päälle ja nauretaan parille eurolle, sille löydölle. Ja taas venyi penni. Ja taas kasvoi identiteetti. Ja takin olkapäillä jo narskuttaa orava käpyään, ihan huomaamatta. Ja siemeniä putoilee. Näin olet saanut kääntää takkisi. Työhaalareista kirpparitakkiin, jossa on leveä vyö ja sisällä rohkea vartalo – se kasvanut puu.
Laila Nielsen
filosofian maisteri,vapaa taiteilija