Tilanne: vanhus on koronatalven jälkeen nousemassa veneeseen, menossa katiskaa tarkistamaan, horjahtaa. Ei muuta haittaa kuin pelästyminen, mutta ehkä se onkin iso vahinko. Itseluottamus heikkenee, herää ajatus, enkö enää selviä kunnolla. Pitääkö alkaa pysyä kotona.
Selvästi ajatusvirhe! Takana on kuntoa heikentäneet kuukaudet. Kuntosalit ovat olleet kiinni. Korona-toitotusta tuli niin paljon, ettei oikein uskaltanut mihinkään. Ulkona olisi voinut liikkua ja kotona jumpata, mutta luontainen laiskuus iski. Oli olevinaan jotain pikku vaivaakin, tekosyyksi asti.
Vanhus tietää kuitenkin, että tasapaino ja lihasvoima paranevat vaikka 90-vuotiaanakin, kun vain harjoittelee. Eli itsestä kiinni. Ymmärtää senkin, että on tehtävä vähitellen uusi liikkumisen alku niin ettei rajulla muutoksella aiheuta itselleen rasitusvammoja.
Jos jää paikallee, lähivuosina joutuu autettavien joukkoon. Ensin rollaattorikerhoon ja sitten petipotilaaksi vuodeosastolle. Se tulevaisuus ei kiehdo eikä innosta.
Vanhus kysyy nyt itseltään, annanko periksi vai teenkö jotain omaksi ja samalla yhteiskunnan hyväksi. Oma kuntovelka näkyy myöhemmin myös yhteiskunnan kuluissa hoitovelkana.
Jäänkö vapaaehtoisesti muiden taakaksi, vai yritänkö parhaani pärjätäkseni omillani?
On aika tarttua härkää sarvista. On aika aloittaa jokapäiväinen lihaskunto- ja tasapainoharjoittelu vähän kerrallaan kuormaa lisäten, lihashuoltoa ja hierontaa unohtamatta.
Onneksi Somerolla on monta hierojaa. Jäykkyyksiä saa poistettua omatoimisella venyttelyllä sekä hierojien avulla.
Kyösti