Lapsena kurkin uteliaana radion ritilämäisen taustalevyn läpi nähdäkseni salaperäisiä pieniä ihmisiä edes vilaukselta. Ei siinä mitään erikoista. Paljon kummallisempaa olisi ollut, mikäli olisin päätellyt äänien kulkevan ilmassa näkymätöminä ja kuulumattomina sähkömagneettisina radioaaltoina, jotka vastaanottimen erilaiset kojeet sitten muuttavat kuuluvaan ja ymmärrettävään muotoon. Luulenpa, että myöhempi ammatinvalintani siinä tapauksessa olisi poikennut toteutuneesta.
Televisiosta ei varhaislapsuudessani ollut hajuakaan. Markus sedän levollinen radioääni sen sijaan on piirtynyt mieleeni, samoin kuin hänen toistuvat kehotuksensa syödä kaurapuuroa. Musiikkipuolelta Jänöjussin mäenlasku ja hieman myöhemmin Isoisän olkihattu sekä Hei Mamboo jäivät radiosta mieleeni. Tapio Rautavaaran laulaman Ontuvan Erikssonin muistan herättäneen suorastaan sääliä. Koko elämänsä ajan Erikssonia kun oli kohdeltu julman kaltoin ja vielä kaiken huippuna taivaan portillakin käännytettiin. Oli se niin väärin.
Pekka Tiilikaisen tunteikkaat urheiluselostukset eivät jättäneet ketään kylmäksi. Koulun alaluokallakin opettajan johdolla tavaamisen sijaan korvat höröllä kuunneltiin selostusta Veikko Hakulisen ja ruotsalaisen Sixten Jernbergin välisestä taistosta viidenkympin hiihdossa. Ja koulusta kotiin sivakoidessa oltiin niin Hakulista.
Jatkokuunnelma Kalle Kuskaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuista päättyi aina kiusallisesti äärimmäisen jännittävään kohtaan, ilmoituksin: jatkuu huomenna. Baskervillen koiraa illalla kuunneltuaan tuskin uskalsi kipaista huussiin pihan perälle.
Radio oli siinä mielessä hieno laite, että se jätti tilaa kuuntelijan tulkinnalle. Kuullun perusteella itse loi uniikin mielikuvamaailman. Sitä ei tarjottu valmiiksi näytettynä ja pureskeltuna tai nykyajan tapaan valmiiksi naurettunakin.
Niukahkossa tarjonnassa Lauantain toivotut levyt nautti suosiota. Kuusikymmentä luvulla kevyemmän musiikin huippua edusti Kahdeksan kärjessä -ohjelma. Kohokohta oli se, kun mainitulle listalle vuonna 66 kipusi korkeasti kunnioittamani, ennen kaikkea omaperäinen ja baritonilaulajaksikin tituleerattu, M.A. Numminen kappaleella Hevoset ja minä. Someron poika.
Kotimaisia ohjelmia oli muistamani mukaan pitkään kuultavissa vain joko yleis- tai rinnakkaisohjelma. Ulkomaisista asemista pyrittiin melkoisen rahinan kera kuuntelemaan Luxenburgia. Sieltä kun oli runsaammin tarjolla parempaa musiikkia.
Radiolähetykset keskeytyivät toisinaan harmillisesti keskellä päivää jopa tunnin ajaksi. Näin tapahtui aina 80-luvulle saakka. Ilmoitettiin vain, että seuraa ohjelmasiirtoketjun mittaustauko. Koskaan en muista selitetyn sitä, ketä ja miksi ketjun pituus niin kovin kiinnosti, että sitä piti alvariinsa mittailla. Kehnoja mittamiehiä.
Kehitys harppoi pitkin askelin eteenpäin ja radio aloitti stereolähetykset. Piti saada kunnon laitteet ja vuodesta 1972 lähtien Yle lähetti stereotestejä uutistenlukija Pentti Fagerholmin johdolla. Testissä metronomin tikitystä piti kuulua milloin oikeasta, milloin vasemmasta kaiuttimesta, milloin kaiuttimien kuvitellusta keskipisteestä. Kotitestaaja sitten tarkkaili ja sääti kuulemiensa ohjeitten mukaan maksimoidakseen kuulonautinnon. Testejä radio jatkoi aina vuoteen 1990.
Aikanaan radiolähetykset aamuisin alkoivat yleensä kello 6 aikoihin ”kukkokiekuulla”. Aina 90-luvulle asti Ylen lähetykset päättyivät jo puolilta öin juhlallisesti Maamme -lauluun.
Nykyisin radio-ohjelmat pyörivät ympäri vuorokauden ja kanavia on pilvin pimein. Kaupallisuus on iskenyt kanaville. Televisio, tietokoneet, kännykät ynnä muut nykyajan vempaimet ovat raivanneet itselleen jalansijaa siihen malliin, että harvemmin tulee varta vasten radiota kuunneltua. Kyllä se auki yleensä on, mutta vain jonkinlaisena taustaäänenä. Volyymiä lisätään sitten, kun korvaan sattuu jotain mielenkiintoista särähtämään. Ylen tarpeellinen radio on kuitenkin edelleen.
Pekka Alitalo
eläkkeellä oleva ylikonstaapeli