Sarjassani unohtumattomia ainutkertaisia muistoja. Tämä tapahtui loppuvuonna 1986.
Työskentelin Amer-yhtymän Instituutissa ja yksi päämiehistämme oli New Yorkissa. Työmatka sinne vei minut ensimmäisen kerran eläissäni Atlantin toiselle puolen. Kun näin Manhattanin pilvenpiirtäjät ensimmäisen kerran, en voinut kuin henkäistä ja itsekseni todeta: ”No nyt on Pelekosenniemen poika tullut isompaan maalikylään”.
Tulopäivän ilta oli vapaa. Kysyin Warwick-hotellin portieerilta olisiko lähistöllä rock’n roll klubia mihin pääsisi karistamaan jet lagia muutaman Budweiserin ja tyrät sulattavan menomusiikin voimin. Saimme osoitteen Bronxiin O’Malley’s rockpubiin, taxi alle ja ei kun menoksi.
Astuimme ravintolaan, jossa ei ollut kuin hiljaista bluesia soittava bändi lavalla. Aplodeerasimme, ja lauloin Blueberry Hilliä pöydässä mukana, ja yhteys bändiin rakentui.
Kunnes yhtäkkiä! Huomasimme lasisesta ulko-ovesta kadulla liukuvan maailman pisimmän valkoisen limusiinin. Se pysähtyi, kaksi miestä hyppäsi etupenkeiltä ulos ja meni avaamaan oven kahdelle auton ”divaaniosastolla” erikoiskohtelusta nauttivalle gangsterin prototyypille.
Seurue asettui parin pöydän päähän. Muutaman Irish Cafeenkin kuupattuamme ajattelimme poistua pikaisesti. Sieltä pöydästä nimittäin vilkuiltiin meitä! Ennen kuin ehdimme liueta ladonoven kokoinen, kasvonpiirteiltään aboriginaali tuli luoksemme ja kysyi: ”Mistä herrat ovat”. (Sen näköinen kaveri, kun kysyy, niin sitä on kotoisin ihan mistä tahansa hän vain haluaa.) ”Skandinaviasta”, vastasin. ”Where from in Scandinavia?” ”If it’s okay with you we’re from Finland”. ”OK-stay there!” (Sen näköinen kaveri, kun sanoo, että älkää menkö mihinkään, niin kummasti loppuu menohalut tyystin!) Keskusteltuaan pöytäseurueensa kanssa hän palasi, ja ilmoitti ”Herra presidentti pyytää teitä liittymään seuraansa!”
Alkukauhusta selvittyämme, esitellessämme itsemme kävi ällistykseksemme ilmi, että seurueen isäntä oli oikea presidentti. Saarivaltio Uuden Kaledonian johtaja Jean-Mari Tjibaou. Kahden turvamiehen lisäksi hänen seurassaan oli Papua Uuden-Guinean YK-suurlähettiläs. Syy miksi he meidät pöytäämme kutsuivat, oli se, että saivat siis kuulla meidän olevan suomalaisia, ja Suomi Pohjoismaitten kärjessä oli puoltanut ja antanut äänensä Uuden Kaledonian YK-jäsenyydelle juuri samaisena päivänä.
Tämä Sourbonnessa opiskellut, alun perin pappi alkoi tarjota aitoa samppanjaa, ja se ei loppunut. Kummasti toin sujuvasti presidentille tiedoksi ranskaksi (molemmilla kolmella ranskaksi osaamallani ilmaisulla…) huoliani maailmanpolitiikasta ja pienten itsenäisten valtioiden tärkeästä roolista. Tai ainakin luulen niin.
Kuitenkin illan huipennus oli se, että lauloin ja soitin bändin kanssa kolme rock’n rollia: Tutti Frutti, Good Golly Miss Molly jaThat’ll be the day. Huipennuksen huipennus oli se, että kaverini Tjibaou tanssi koko seurueensa kanssa villisti itseään heiluttaen ja riemastuksesta huudahdellen. Korkean tason kulttuuriyhteistyöstämme kaiken irti ottaen! Se oli menoa se ja takuulla omintakeiseen tyyliin.
Ilta päättyi siihen, että minä tuhansien järven maasta Suomesta lahjoitin Uuden Kaledian presidentille yhden suomalaisen järven ja hän minulle yli 600 saaren saarivaltion presidenttinä yhden saaren eteläiseltä Tyyneltämereltä. Kirjoitimme lahjakirjat serviettiin, ja seremonian kunniaksi tilasimme – vielä yhden pullon samppanjaa. Ja nautimme ennen hyvästelyämme presidentillisestä kyydistä valkoisella limusiinilla hotelliimme.
Suomeen palattuamme huomasin servietin hävinneen! Yhteyttä pitääkseni lähetin presidentille upean kuvateoksen Suomesta ja järvistämme. Olinpa suunnitellut matkaakin Vanuatulle, että saisimme lahjoituksillemme koordinaatit. Aikaa kului, ei vastausta. Puolitoista vuotta tapaamisestamme luin, että Jean -Marie Tjibaoun oli murhannut samasta Kanak-puolueesta ollut petollinen puoluetoveri.
Jean-Marien (teimme sinunkaupat) muistoksi on pääkaupunki Nouméaan (Namur) pystytetty nimeään kantava kulttuurikeskus, jonka on suunnitellut italialainen arkkitehti Renzo Piano. Hänenkin sukunimensä muistuttaa yhteisestä illastamme. Rock’n roll yhdistää.
Juha Wiskari
yrittäjä