Olin jälleen kerran työmatkalla, joskus 2000-luvun alussa, ja tällä kertaa matkustin rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Ensin lento Helsingistä Lontooseen ja sieltä BA-lento Dallasin kentälle Texasiin. Minulla oli useita asiakaskohteita, joissa piti käydä. Ensimmäinen oli Monterreyssä, jonne lensin Dallasista. Monterrey oli vielä siihen aikaan eloisa yliopistokaupunki Meksikossa, kunnes huumeet ja väkivalta muuttivat sitä pysyvästi 2010-luvulla.
Kävin asiakaspalaverissa, yövyin Sheraton hotellissa ja seuraavana aamuna takaisin Dallasiin, siis toisen kerran Yhdysvaltoihin. Sieltä lensin McAllenin pikkukaupunkiin, joka on niin sanottu rajakaupunki USA:n puolella, muutaman mailin päässä Meksikon rajalta. Yö Embassy Suite hotellissa ja aamulla tilasin taksin rajalle. Taksia ei tietenkään niin vain oteta noissa maalaiskaupungeissa, vaan se tilataan etukäteen, ja toisekseen, kukaan ei kävele siellä minnekään, edes kadun yli.
Koska tavoitteena oli tehdä vain päivämatka Meksikon puolelle, niin jätin matkalaukut ja kaikki muut tarpeettomat esineet hotellihuoneeseen (mikä oli tietenkin erehdys). Matkalla kohti rajaa, taksikyyti oli pehmeää, kunnes yllättävä hajuhaitta iski nenään. Taksikuskin mukaan skunkki oli jäänyt jonkun edessä olevan auton alle, ja haju oli sanoin kuvaamaton.
No, matka jatkui kohti rajaa ja Reynosan kaupunkia. Rajalla hyppäsin pois kyydistä ja siirryin rajavalvontapisteelle. Minulla oli vihreä viisumikortti, jota olin pitänyt huolellisesti mukana jo saapuessani ensi kerran Dallasiin. Ja yleensä kortti luovutetaan pois vasta kun poistutaan lopullisesti USA:sta.
Mutta, tällä kertaa, kun oli aikaa niin luin pienellä präntätyn tekstin kortin takaa, ja siinä sanottiin että ”kortti luovutettava rajanviranomaiselle, kun poistuu USA:n alueelta”. En koskaan ennen ollut antanut sitä pois, paitsi jos joku rajalla kysyi. Ja nytkään kukaan ei kysynyt, mutta päätin olla lainkuuliainen ja annoin korttini rajaviranomaiselle, joka katsoi minua hetken hämmentyneenä ja heitti kortin roskiin. Hmm… se siitä, tarpeeton kortti varmaan.
20 centin kolikko porttiautomaattiin ja olin Meksikon puolella Reynosassa, jossa jo asiakas odotteli autossaan. Käynti asiakkaan tehtaalla, palaverit siellä, lounas, päivällinen ja illalla takaisin USA:n puolelle. Asiakkaani lupasi viedä minut rajalle ja sieltä myös McAlleniin, hotelliini.
Kaikki meni hienosti rajalle asti, mutta sitten kaikki pysähtyi kysymykseen: ”Where is the green card?” Selitin siinä, että tullessani rajalla annoin kortin pois, koska sen takana oli ohje, miten menetellä. Johon rajavartija totesi englanniksi, että joo, joo, mutta ei kukaan tee niin, ei sitä saa pois antaa.
Siirryimme sisätiloihin kuulusteluhuoneeseen, koska passiani katsottuaan kyseinen rajavartija (virkaintoinen nuori nainen) huomasi, että olin tulossa USA:han jo kolmannen kerran kahden päivän sisällä, siis selvä salakuljettaja. Selitin tietenkin matkani tarkoituksen ja missä olin ollut ja sitten tuli kysymys matkalaukuista. No, nehän olivat siellä McAllen hotellissa. Niinpä niin, ken uskoo.
Passi käytiin läpi uudelleen. Uudehko passi, siis selvästi väärennetty. Ja missä matkaliput, no tietenkin siellä hotellissa. Kaksi tuntia siinä jankattiin, ja virkailija yritti selvästi päästä perille, mitä olin salakuljettamassa. Tietokonesalkkua käytiin pyyhkäisemässä siinä samalla, kenkiä tutkittiin (ei huumeita). Lopulta minulta löytyi yksi kortti, jonka rajaviranomainen kelpuutti oikeaksi; se oli AVIS-autovuokraamon kortti, jossa oli sama nimi kuin passissa. Eli passin täytyy silloin olla oikea (eikä toistepäin).
Jees, pääsin luvattuun maahan eli Ameriikan Yhdysvaltoihin, jossa asiakkaani jo oli ihmetellyt, että mihin oikein jäin. Pääsin hotelliin myöhään illalla. Matka jatkui taas seuraavana päivänä kohti Dallasia, kolmannen kerran. Opetus: älä koskaan anna pois vihreää korttia.
Jussi Teräväinen
satunnaisesti matkaileva