Sopeutumisvaikeuksia

0
Sari Merilä

Sairastuminen muuttaa koko perheen arkea ja elämää, vaikka kyse olisi koirasta.
Meidän perheessä on kolme setteriä. Urheilullinen rotu on opettanut meidät mieheni kanssa rakastamaan ulkoilua, luonnossa liikkumista.
Olemme koirinemme kolunneet satoja kertoja kaikki Someron upeat ulkoilureitit Metsäkoivulanpolusta, Ämyrille, Pitkäjärvelle tai Iso-Valkeelle.
Sen lisäksi elämyksiä on haettu naapurikuntien luontokohteista.
Viime vuoden lopulla englanninsetterimme, seitsemänvuotias Seiska, alkoi oirehtia juomalla poikkeuksellisen paljon. Eläinlääkäri epäili diabetesta. Lääkitys alkoi.
Jostain syystä myös suun limakalvot ärtyivät ja alkoivat vuotaa verta. Sen seurauksena katosi ruokahalu. Pahimmillaan jouduimme pakkosyöttämään rakasta perheenjäsentämme. Voin sanoa, että se ei ole inhimillinen kokemus. Pienenkin ruuanpalan tunkeminen kurkkuun otti aikaa. Insuliinipiikkiä ei kuitenkaan saanut antaa ilman ruokaa.
Kolmen päivän päästä onneksi koitti aamu, jolloin Seiska yllättäen otti itse ruokapalan kädestäni. Ja toisen. Pakko myöntää, että kyyneleet valuivat kasvoillani, niin helpottunut olin.
Lääkärissä kuitenkin todettiin, että insuliini ei vaikuta halutulla tavalla. Kehotus lähteä spesialistille.
Soittelin samalla koiran sukulaisten omistajille, ja selvisi, että sen emän emällä Kristalla oli ollut vanhuudenpäivinään diabetes ja isällä Tarmolla kilpirauhasen toimintahäiriö.
Eläinlääkäri otti tiedot kiitollisina vastaan, ja kokeiden jälkeen Seiskakin sai lääkityksen myös kilpirauhasongelmaan.
Valitettavasti Seiskan näkö heikentyi prosessin aikana. Pian totesimme, että se ei taida nähdä enää juuri mitään. Ehkä valoa ja pimeää.
Mutta sentään lääkitykset taitavat toimia. Ainakin todella huonoksi mennyt karva kasvaa jälleen. Mutta odottelemme seuraavaa kontrollia.
Koiran sokeutuminen kuitenkin muutti perheen arkea. Toiset koirat eivät ymmärrä sen törmäilyjä, välillä tulee riitaakin. Meidän ihmisten pitää muistaa katsoa, että koti pysyy turvallisena. Mitään esineitä ei voi jättää väliaikaisestikaan lojumaan väärään paikkaan. Eikä näkövammaisen koiran kanssa ole uskallettu lähteä vaikeakulkuisiin maastoihin.
Toisaalta olen hämmästynyt sitä, miten nopeasti koira sopeutuu. Kotona Seiska liikkuu yllättävän hyvin ja aidatulla pihallamme se ulkoilee ihan itsekseen.
Tutuimmalla lenkkipolulla olemme antaneet se kulkea ilman hihnaa, että näemme kuinka se pärjää. Se oppi nopeasti sanan ”varo”. Pysähtyy saman tien.
Paikoin se uskaltaa juosta yllättävän vauhdikkaastikin, vaikka on pari kertaa pudonnut ojaan. Tosin viime viikonloppuna se jo uskaltautui hyppimään ojien yli. Se ei teitenkään osaa arvioida ojan leveyttä, eli pomppaa yleensä aivan liian pitkälle.
Juostessaan se pysähtyy aina pienen matkan päähän ja odottaa, että kuulee sanani: ”Täällä ollaan”. Sen jälkeen se uskaltaa taas jatkaa pienen matkaa.
Suremme lemmikkimme puolesta, mutta olen huomannut, että suurin sopeutuminen asiaan on ehkä sittenkin meillä ihmisillä.
Seiska on edelleen iloinen oma itsensä. Häntä heiluu ja ruoka maistuu. Myös ulko-ovelle se ilmestyy tanssahtelemaan innoissaan jo siinä vaiheessa, kun itse vasta ajattelee, että lähdettäisiinkö lenkille.

Sari Merilä
päätoimittaja

Seiska

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here