Kun Aki Kaurismäki kirjoitti elokuvakäsikirjoitukseensa ohjeeksi luottonäyttelijälleen Matti ”Peltsi” Pellonpäälle (1951–1995), että tämän pitää ylittää tie kuin lonkkavikainen koira, tämä teki täsmälleen niin. Lauri Timosen Lähikuvassa Matti Pellonpää (2009) piirtää täyteläisen muotokuvan Euroopan parhaaksi miesnäyttelijäksi valitusta boheemista, joka esitti usein humaaneja antisankarimaisia kansansankareita.
Johan Lewis & Korjaa Bois ja Peltsix esittelivät hänet musiikillisena moniottelijana. ”Duunin pitää olla kivaa ja elämän nastaa” oli hänen kestoperusoivalluksensa. Helsingin kulttikapakat Kosmos ja Elite sekä myöhemmin Tampereella Tillikka olivat hyviä paikkoja erilaisten ihmisten tarkkailuun. Niissä Matti Pellonpää ammensi rooleihinsa luonneanalyysin aineksia. Kapakoissa hän viihtyi myös raitistuttuaan lääkärin kehotuksesta – hänellä oli synnynnäinen sydänvika.
Esiintymisvietti oli Matti Pellonpäälle syntymälahja. Hän aloitti julkisen uransa kymmenvuotiaana Lastenradiossa. Sittemmin tie vei Kellariteatteriin eli Klitsuun ja useiden pyrkimiskertojen jälkeen Teatterikouluun. Ensimmäinen oikea elokuvarooli tarjoutui hänelle Edvin Laineen Akselissa ja Elinassa (1970), jossa hän esitti talvisodassa kuolevaa Valtu Leppästä, ”Pentinkulman surullista pummia”.
Tähtiroolinsa Matti Pellonpää teki jo Mika Kaurismäen ohjaamassa Arvottomissa (1982). Yhteistyö Aki Kaurismäen kanssa oli sittemmin saumatonta. Arvottomia Matti Pellonpää on luonnehtinut klassisiksi muodostuneilla sanoilla: ”Arvottomissa henkilöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä. Sen takia he ovat arvottomia. Heillä ei ole itsellään mitään arvoja, eikä heillä ole mitään arvoa. Mutta heillä on moraali.”
Oma suosikkini Aki Kaurismäen ja Matti Pellonpään yhteisproduktioista on Varjoja paratiisissa (1986), jossa pääosassa on Nikander, jo Rikoksessa ja rangaistuksessa (1983) sivuosassa esiintynyt surullisen hahmon ritari, hyväsydäminen ja päähän potkittu roskakuski, joka rakastuu valintamyymälän kassaan Ilonaan, jota esittää Kati Outinen. Elokuvan loppu on poikkeuksellisesti onnellinen: Nikanderia onnistaa kerrankin, ja pari lähtee yhdessä Tallinnaan.
Janne Kuusen useampaankin kertaan televisiossa nähty dokumentti Boheemi elää (2011) on loistava. Ystävät muistelevat Matti Pellonpäätä lämpimästi, Kari Väänänen kyyneliin saakka liikuttuen. Matti Pellonpäälle näytteleminen oli hänen omien sanojensa mukaan millimetrityötä. Boheemielämässä (1992) hän mitä tahansa kieliä sujuvasti imitoivana näytteli ranskaksi. Repliikit oli kirjoitettu foneettisesti lunttilappuihin.
Hectorin Kultaiset lehdet -levy on omistettu Matti Pellonpään ja Matti Bergströmin muistolle. Nimibiisissä lauletaan: ”Peltsikin on juuri lähtenyt. / En hyvästellä koskaan ehtinyt.” Pahuuden avenuessa puolestaan lauletaan: ”`Kun pahatkin voi solmia liittoja, / niin miksei hyvätkin tekis niin?` / sanoi Pellonpää kerran vakavana, / ja vieripöydissä naurettiin.” Siteerattu lause esiintyi Spartakiadien tunnuslauseena 1970-luvulla.
Juice Leskinen on kertonut ajatelleensa Matti Pellonpäätä kirjoittaessaan Suloista ja haikeaa -biisiä ( Kiveä ja sämpylää -levyllä): ”Ystävä / kun poistuu joukostamme / vähän aikaa eksyneinä vaellamme.”
Äkilliseen sairauskohtaukseen Vaasassa menehtynyt Matti Pellonpää sai muun muassa Juicen seurueelta viimeisen tervehdyksen, kun arkkua kuljettanut auto pysähtyi Pispalassa kansankuppila Pulterin eteen ja maljat nostettiin.
Matti Pellonpää on haudattu Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalle Helsinkiin. Hautakivessä on jinin ja jangin symboli, joka kuvastaa hänen maailmankatsomustaan.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko