Juhannus vei muistot lapsuuteen

0
kuva Manu Kärki

Olipa kerran tanssilava, juhannus ja Kertunsaari Kertunsalossa.

” Henry Theel tulee!” hehkuttivat kotikylämme mökkiläisten muijat. Alkoivat kerääntyä siihen kotimme Kivirannan pienelle pihalle. Laulajan nimi oli kaikkien huulilla ja toistettiin sitä kirjaimellisen tarkasti, juuri kuin se kirjoitettiinkin.

Siinä pihalla oli hyvä kuunnella. Soitto ja laulu kuului järven yli Kertunsaaresta kuin tyhjää vaan. Ei tarvinnut mennä lähemmäksi. Eivät olisi siihen aikaan tohtineetkaan, perheelliset naiset, kaikkien nähtäväksi.

Saattoi hyvinkin olla juhannus siinä 1947 tai -48. Kertunsalon Kertunsaari oli siirtynyt uuteen aikaan. Järven yli oli vedetty sähkölinja. Se mahdollisti kunnon pelit ja vehkeet: äänentoistolaitteet ja kovaääniset, jotka tanssilavan katolla oli suunnattu koko Kertunsalon aluetta hivelöimään.

Kaikki Rautelankosken rantamat, ja se Kertunsalo alkoi täyttyä juhannuskansasta. Kuka mitenkin kesäiltaa viettämään. Joku malttoi kalastellakin, useimmat viihtyivät muuten vaan. Riitti pelkkä lähellä olo, katseleminen, kuunteleminen, tunnelman aistiminen. Kuten meidän ”piha-aitiossakin.”

Oli myös tilintekijöitäkin, ahfäärimiehiä . Saattoi ihan paikallistakin rojupulloa liikkua kosken tuntumassa. Rojupullon kanssa oli oltava tarkkana. Kiinnijäänyt sai varautua kovaan kohteluun poliisin taholta. Siihen aikaan ei pamppua tarvinnut säästellä, kun hallussapitäjältä jäljitettiin myyjää ja keittäjää.

Rehellisiäkin tienaajia riitti. Starkin Lasse piti ”polkupyöränarikkaa” aivan mökkimme vieressä. Säilytti ja vahti juhlakansan pyöriä. Ne kun olisivat olleet suurta herkkua sen ajan varkaille. Juhlapaikalle suurin osa ihmisistä tuli pyörällä tai ihan jalkapatikassa. Autoja oli todella vähän ja parkkipaikkoja vielä vähemmän.

Oman leimansa ja tuoksunsa juhlapaikalle toi Uunimäen Jussi nakkikärryineen. Aivan mökkimme alapuolella tuoksutteli ja myi makkaroitaan. Siinä veljeni ja minä, pahaiset nassikat, alkuillan katselimme ja nuolimme huuliamme, kun äijät ostivat makkaraa. Ja kun oikein hartaasti ja pitkään olimme kaupankäyntiä seuranneet, saattoi Jussi heltyä ja antaa yhden nakin kummallekin. Se oli maukkainta, mitä ikinä oli saanut.

Poikkesipa joku hätääntynyt, onneton nainenkin mökkiimme apua hakemaan. Oli jo tulomatkalla, kivisillä poluilla puukengän korko katkennut. Isäni siinä suuressa armeliaisuudessaan tarttui vasaraan ja naulasi koron tukevasti paikalleen. Vaikkei niistä tansseista ja tanssijoista paljon piitannutkaan, eikä tiliä tehnyt.

Ne, joilla oli varaa ja tanssihaluja ostivat lipun ja patseerasivat kapeaa siltaa pitkin Kertunsaareen. Siellä oli pyöreä, osaksi katettu tanssilava. Pihalla kioski ja takana ulkohuussit naisille ja miehille. Sopivan pieni saari, tarpeeksi tilava ja pusikoinen kuitenkin käydä jäähyllä ja salaryypyllä.

Kertunsaaren vakiosoittajat Mentulan Pojat olivat saaneet antaa tilaa uusille uljaille orkestereille. Sähkö oli kova sana, joka mahdollisti pelit ja vehkeet. Joka toi Henry Theelin ja muut kaltaisensa ennen niin vaatimattomalle ja syrjäiselle Kertunsaaren lavalle. Toi muutamaksi kesäksi, kunnes aika autostui. Autotie vaikka rakennettiinkin, niin pysäköintipaikkoja oli mahdoton toteuttaa.

50-luvun alkupuolella tanssit Kertunsaaressa loppuivat. Tanssipaikan omistanut Someron Esa rakensi uuden lavan Rautelan nummelle, maantien ja järven välistä vuokraamalleen tontille. Se oli Rautelan Lava, ja siellä tanssitettiin somerolaisia ja naapuripitäjäläisiä seuraavat kymmenen vuotta.

Jäi moni varttuneempi kaipaamaan Kertunsalon kauneutta ja Kertunsaaren tanssien tunnelmaa. Mentulan Poikia, jotka soittivat ilman sähkövempaimia ja lauloivat peltiseen ämyriin. Siinä orkesterissa uskon soitelleen myös Santakankaan Lassen haitariaan. Arvelenpa vaatimattoman baskeripäisen nuorukaisen siinä hyvinkin näppäilleen tutuksi tullutta kitaraansa. Nuoren miehen, josta ei silloin vielä paljonkaan tiedetty. Mies, joka kerran tuli olemaan Suomen arvostetuin tangosäveltäjä. Se oli se Unto Mononen.

Terveisiä Kertunsaaren kävijöille sekä varsinkin Rautelan Lavalla kanssapyörijöille.

Reijo Siltasaari