Jalkojeni leiskuvat hauraat viivat. Tien pölystä kasvaa askelten rima. Minun olemukseni rakentaa nurmen yli uuden asumuksen. Asetun. Olen olemassa,
Askelteni kulku lepää, seison itseni ohitse. Pyörillä kelmeät kasvot. Istun patsaana pyörätuolini keinussa. Monen vuoden saatossa. Värjyn vääryydessä. Minun on voitettava itseni. Käärin pyörien hitaan liikkeen varpaideni helmiin. Viivyn hitaasti lattian porossa. Aikani on laskettu. Harjoittelen tulevaisuuteni uskon. Pyörätuoli on minulle tulevaisuuden vankila. Järjetön veitsi rimpuili jalassani, vei idun ja kävelyn.
Kirurgin katumus ei lohduta. Jouduin teuraaksi. Supistuin. Kohtaloni. Miten sairaala on lato, jossa heiluvat ontot päät ja sormien ontot kääreet.
Etsin askelten summaa. Pohkeideni vääntyneet kaaret kuin minun kirkkoholvini. Joudun opettelemaan kävelemisen salaisuudet. Alusta alkaen. Siinäkö olen pienokainen. Kantapäiden harmaat kellot. Unessani viivyn. Otan rohkaisun. Käännyn etelään. Minut vangitsee ikiaikainen kipu. Ilmassa pyörii tahna, joka puree.
Nostan helman, tuuli pyyhkii. Minun on kepeämpi kävellen harjoitella. Minulla on kimppu punaista rollaatoria. Sen pyörien huiske nostaa jalkapohjani kuin rummut.
Rollaattorin kevyet pyörät. Jo tanssin,voimaa askelten piirrossa.Olenko yhä vammainen. Minun olkapäilläni on kasvanut metsä. Varjoissa joudun kulkemaan. Sanat ovat helpommat. Kävelyn siipi kuin minussa olisi lintu. Kävelemättömyys on vienyt kasvoni menneisyyteen. Ohuen ihoni lävitse ymmärrystä ei löydy. Minua katsotaan ja onneton kysymys lentää, olenko vaivainen, tarvitsenko apua, nostanko pyörääsi kynnyksen yli, kykenetkö kirjoittamaan. Pyörätuolin kahvojen kuluma on tie vajavaisuuteen. Kävelyssä luetaan vahvuuden loiste. Tavoittelen todellisuutta. Juoksen ajassani. En suostu elämäni kapeikkoon.Tämä olkoon voittokulkuni. Vuosien leikki, ei leikki sittenkään. Nousen, askelten piirroksin. Minulla on mennyt elämästäni puristava siivu. Nyt olen päättänyt mennä eteenpäin.
Jo käännyin. Otin itselleni vaateet. Jaoin kirkkain silmin vahinkojen viemät jalat.
Polvieni käännökset.Minua raastoi kipu ja jaloissani uhma, minnekään en voinut enää mennä. En tiedä, kuka on vartijani. Jumalaa en osaa kiittää. Jalattona viivyn orpona. Tähtien sakarat valonani.
Vakuuden viemänä postin lävitse tarjosin elämäni. Minulla oli kirjan verran valitusta ja kuvien ottamat arpien köyhyydet. Olin kipeä ja jalaton. Ajassa kuluivat viestit. Olin ummessa ja tähtäsin lääkäreiden kämmeniin. Odotin ja käänsin toivon. Yhä odotin viisautta.
Jokin liikahti ja sainvastauksen. Minun todellisuuteni oli mitattu. Tyhjentävä ilmaus oli. Kourassani rahasumma ja potilasvahinko. Yhä kilpailen askelteni kanssa. Vielä olen kokonainen ihminen.
Minulle kävi. Arkaan jalkaani vedettiin kolmas viiva. Se olkoon voittaja. Ylilääkäri heitti ilmaan, jos mitään ei tapahdu, täytyy amputoida. Löysin toisen lääkärin, totuudessa kiinni. Kolmas viiva jalkani kummuilla. Kokonaisuus mursi eleen elämääni. Se oli minun pelastukseni. Piirrän loistavan arpeni. Jalkojeni pyyhitty kipu ja odottavat askeleeni. Tässä olen.
Laila Nielsen
filosofian maisteri, vapaa taiteilija